Äitipuolen suru lapsettomuudesta

Äitipuoli Reeta Ahola. Pitkät hiukset, silmälasit, nahkatakki. Vihreää metsää ympärillä.

Teksti ja kuva Wilma Wahlroos. Kirjoitus on julkaistu ensin Simpukka 4/21 -lehdessä.

Suru lapsettomuudesta ja päättyneistä lapsettomuushoidoista ovat haastava yhtälö lapsiperhearjen kanssa. Tahattomasti lapsettoman bonusäiti Reeta Aholan mukaan lapsettomuuden surua ei aina ymmärretä uusperhekuviossa.

Reeta Aholalla on takana 13 vuotta lapsitoivetta ja lapsen saannin yrittämistä. Hän on kokenut lapsettomuustaipaleellaan kolme keskenmenoa. Muistona näistä kolmesta kipeästä tapahtumasta on tatuointi kädessä: elämänviivalla kolme sydämen muotoista sykähdystä, kolme alkanutta toivoa. Elämänviivan alussa on toivoa, joka pikkuhiljaa hiipuu.

Pakastimessa oli vielä yksi alkio. Se odotti siellä kauan. Noin seitsemännen epäonnistuneen pakastetun alkion siirron jälkeen voimat loppuivat. Toivo hiipui. Ahola ei jaksanut hoitoja eikä halunnut elää niin, että koko elämä pyöri vain hoitojen ja kiertopäivien ympärillä kierto kierron perään. Pitkän tauon jälkeen viimeinenkin alkio pakkasesta kuitenkin siirrettiin.

Ei tullut toivottua lopputulosta.

– Viimeisen alkionsiirron tulos otti yllättävän koville. Viimeiseen alkioon oli sitten kuitenkin ladattu paljon odotuksia ja toiveita alitajuisesti.

Hoidoissa käyminen on nyt kuitenkin todennäköisesti loppunut.

– Ei hoidoissa käyminen oikein tuntunutkaan enää pitkään aikaan olevan osa minun elämääni, hän miettii.

Ahola on eri mieltä hoitaneen lääkärin oletuksesta siitä, että hoitoja jatketaan niin kauan, että joko tullaan raskaaksi tai ”liian vanhaksi”. On aika kääntää uusi sivu elämässä ja keskittyä muihin asioihin, mutta hän pelkää omien sanojensa mukaan eniten katkeroitumista.

– Yritän nyt löytää merkityksellisyyttä elämälleni muusta kuin biologisesta äitiydestä.

Reeta Aholan mukaan lapsettomuuden surulle ei ole aina tilaa uusperheessä. Hän on 9- ja 11-vuotiaiden lasten bonusäiti.

Kolmen aikuisen mielipiteet

Ahola kertoo, että heidän uusperhearkensa on melko tasaista ja asiat ovat varsin hyvin uusperheaspektissakin. Lapset, tuolloin 2- ja 4-vuotiaat, ottivat hänet nopeasti omakseen seitsemisen vuotta sitten, kun hän tapasi nykyisen miehensä. Hyvin nopeasti Aholasta tuli se, joka toimi arjessa päähahmona ja hoiti suurimman osan lasten asioista. Lapset turvautuvat häneen ja pitävät melkein kuin omana äitinään, mutta ei kuitenkaan.

Lapset ovat biologisella äidillään joka toinen viikonloppu.

– Pahinta on, että parisuhteessa on ikään kuin kolme aikuista. Kolmen aikuisen mielipiteet ja arvot täytyy ottaa huomioon kasvatuksessa. Vaikka kasvatat lapset, et yhteiskunnan silmissä kuitenkaan ole mitään.

Parisuhde onkin noussut tärkeään rooliin. Se on onneksi vahva, antaa voimaa ja auttaa jaksamaan. Aholasta tuntuu hyvälle, että lapset turvautuvat ja luottavat häneen, mutta samaan aikaan hän kokee useille lapsettomille tuttuja riittämättömyyden tunteita. Siitä huolimatta, että hän tietää, että on tärkeä lapsille, hän myös tuntee, ettei ole mitään eikä ole tarpeeksi, koska lapset eivät ole biologisesti hänen.

Ahola kokee, että suhde biologiseen äitiin on niin ylivoimainen ja vahva, että biologinen äiti valitaan aina ensin siitä huolimatta kumpi on lasten arjessa enemmän läsnä.

Äitipuolen surua ei ymmärretä

Ahola kirjoittaa parhaillaan kirjaa bonusvanhemmuudesta ja tahattomasta lapsettomuudesta.  Hän on pohtinut paljon bonusvanhemmuuteen ja lapsettomuuteen liittyviä asioita ja tekee muutenkin jatkuvaa reflektointia. Kirjoittaminen on toiminut myös terapiana ja auttanut lapsettomuuden polulla. Keskenmenot käynnistivät ajatuksen siitä, että  hän saattaa jäädä lopullisesti lapsettomaksi.

– Ympärillä ei oikein ymmärretä tätä lapsettomuuden surua, koska ulkopuoliset näkevät vain, että ”onhan sinulla ne kaksi”.  Se ei ole sama asia kuin biologiset lapset. Bonusäitiys ei täytä sitä aukkoa samalla tavalla, hän suree.

Ahola luki Hanna Brotheruksen kirjasta ajatuksen, että vaikka lapsi ei olisi edes tekemisissä biologisen äitinsä kanssa, niin todellisen hädän hetkellä lapsi huutaa äitiään.

– Kukaan ei huuda minua, Ahola sanoo hiljaa. Se oivallus oli todella kova paikka.

Myös  Ahola kokee useille lapsettomille tuttuja ulkopuolisuuden tunteita, mutta vähemmän nykyään kuin ennen. Koulun juhlissa ja vanhempainilloissa hän miettii mitä muut ajattelevat, jos he saavat tietää, että hän on ”vain” bonusäiti.

– Ajattelevatko, että olen vähempiarvoinen, vähäpätöisempi tai vähempi merkityksellinen kuin biologinen äiti?

Uusperhe-elämässä mies on ollut loistava tuki, mutta lapsettomuussurun kanssa  Ahola kokee jääneensä melko yksin.

– Bonusäitiydessä on haastavaa se, että ”äitiys” tuli pyytämättä ja yllättäen eikä siihen saanut kasvaa kantaen vauvaa vatsassaan.

Ahola uskoo, että jos hän olisi saanut biologisen lapsen, hän olisi kasvanut ja oppinut äitiyteen sen sijaan, että nyt siihen täytyi kasvaa hetkessä ja samanaikaisesti käsitellä asiaa, ettei koskaan ehkä saa biologisia lapsia.

– Äitipuoleus ei ole ollut vastenmielistä, mutta se ei myöskään ole ollut luontevaa, koska lapset ovat tulleet ”yhdessä yössä”. Ristiriitaisia tuntemuksia aiheuttaa se, ettei enää voi heittäytyä siihen rooliin, ettei olisi vastuita, mutta ei kuitenkaan ole kokonainen. Näiden kahden asian välillä painottelu tuntuu vaikealta.

Lapsettomuuden kokemus pysyy

– Lapsettomuus minussa on ja pysyy, aina ja ikuisesti riippumatta siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Mikään ei saa enää vietyä lapsettomuuden kokemusta minusta pois, mutta voin keskittyä muuhun. Treenaamiseen, matkustamiseen, kirjoittamiseen, parisuhteeseen, sanoo Ahola.

Hän on aina ollut urheilullinen, harrastanut muun muassa uintia kilpatasolla ja pelannut jalkapalloa. Rankkojen vuosien aikana Ahola sai voimaa parisuhteen lisäksi jalkapallon pelaamisesta ja joukkuekavereista sekä terapiasta. Terapiassa ei puhuttu vain lapsettomuudesta vaan myös uusperheen haasteista. Joukkuekavereiden kanssa jaettiin kaikenlaisia suruja ja murheita, mutta myös iloja.

Tällä hetkellä Ahola keskittyy perhettä lähentäneen rescue-koiran hoitamiseen, uuteen työhön ja uuteen harrastukseen triathloniin sekä haaveilee matkustamisesta. Hän haluaa laittaa pisteen tälle vaiheelle elämässään ja keskittyä muihin asioihin kuin lapsettomuushoitoihin.

– Lapsettomuuden surusta huolimatta olen onnellinen. Bonuslapset tuovat haastavista ajatuksista huolimatta rikkautta, hän summaa.

Avainsanat:

Sinua voi kiinnostaa myös seuraavat artikkelit