Emme olleet yksin – emmekä ole sitä tänäkään päivänä (3/6)

pieni puutarhapatsas, jossa kaksi ihmistä halaa

Tätä olen ihmetellyt ja suorastaan kironnut jälkeenpäin lukuisia ja taas lukuisia kertoja: miten ihmeessä emme liittyneet Simpukan jäseniksi jo aikaisemmassa vaiheessa? Järjestö oli meille vähintäänkin etäisesti tuttu läheistemme kokeman lapsettomuuden vuoksi ja oman lapsettomuutemme edetessä sen tuottama tuska alkoi kasvaa huolestuttavan jyrkällä käyrällä. ”Jälkiviisaus on parasta viisautta”, on joku vääräleuka joskus sanonut. 

Tätä parasta viisautta käyttäen luontainen ja mielestäni hyvä aika liittyä Simpukan jäseneksi tai vähintäänkin tutustua lähemmin sen toimintaan olisi ollut tutkimuksiin ja hoitoihin hakeutumisen yhteydessä. Myöhemmin olenkin ollut suorastaan katkera siitä, ettei meille koskaan tarjottu tai edes kysytty hoitavan henkilökunnan puolelta, olemmeko tietoisia Simpukasta ja sen tarjoamasta tuesta lapsettomuuden kivisellä tiellä. Tässä meillä kaikilla on vielä paljon tekemistä: Olisi ensiarvoisen tärkeää kannustaa ihmisiä puhumaan sekä lapsettomuudesta että Simpukasta. Minulle se on ollut kullanarvoinen tuki. Ja tämä ei ole maksettu mainos, vaan puhdasta rehellisyyttä.

Onneksemme Jyväskylään perustettiin vertaistukiryhmä ”juuri oikeaan aikaan”, kun olimme valmiita lähtemään ryhmään mukaan ja puhumaan lapsettomuudestamme. Koin saavani äärettömän hienoa ja tärkeää tukea ihmisiltä, jotka tiesivät tasan tarkkaan, mitä kävimme läpi. Pikkuhiljaa ryhmäläisten hartain toive tuli toteen ja ihmiset ympäriltämme kaikkosivat raskautumisten myötä. Vaikka tilanne oli toivottu, oli tätä toisinaan vaikeaa seurata ja käsitellä. Milloin on meidän vuoromme?

Vertaistukiryhmä opetti minulle paljon. Yksi tärkeimmistä opeista oli se, etten ollut yksin outojen, usein pelottavienkin ajatusteni kanssa. Hurjimmatkaan ajatukseni eivät olleet epänormaaleja, vaan ne kuuluvat osaksi lapsettomuuden ja sen aiheuttaman kriisin käsittelyprosessia. Minulle oli myös erinomaisen tärkeää, että kannustuksen myötä ryhmissä kävi myös muita miehiä ja pääsin vihdoin purkamaan ajatusmaailmaani täysiveristen vertaisten kanssa. Oman kokemukseni mukaan miesten mukana oleminen toi tärkeän lisän tapaamisiimme erilaisten näkökantojen ja kokemusten kautta. Tärkein oppi oli kuitenkin se, ettei vertaistukea voi korvata millään muulla tuen muodolla. Vain toinen saman kokenut voi ymmärtää, mitä kriisin syvimmissä vesissä uiva käy läpi.

Viimeinen oppi oli se, että lapsitoiveryhmän vertaistuki toimi kohdallani vain tietyn ajanjakson verran. Kun myös toinen, minun vetämäni ryhmä kuihtui kokoon raskautumisten myötä, tiesin vertaistukitapaamisten olevan osaltani ohi – näissä merkeissä. Kolmanteen ryhmään en jaksanut enää osallistua, olisi ollut liian kivuliasta seurata taas muiden onnistuvan – ”meidän vuorollamme”.

– Antti

Tämä kirjoitus jatkaa Miesten viikon blogikirjoitusten sarjaa, jossa kerrotaan tahattomasti lapsettoman Antin tarina. Julkaisemme päivittäin maanantaista lauantaihin yhden kirjoituksen Antin taipaleelta.

Avainsanat:

Sinua voi kiinnostaa myös seuraavat artikkelit

Mitä odottaa, kun et odota (1/6)

Lue lisää

Leuka rintaan ja kohti uusia tutkimuksia (2/6)

Lue lisää