Erittäin henkilökohtainen kriisi

Lapsettomuus on ollut tähän astisen elämäni mittainen kriisi. Henkilökohtainen ja vaikea. Välillä koko elämää määrittävä ja hallitseva. Ja kun joku kysyy, että vaihtaisinko elämästäni jotain pois niin kyllä. Tämän minä vaihtaisin, vastaan epäröimättä.

Sitten mieleeni hiipii epäilys, joka nakertaa vastaukseni vahvuutta. Ehken vaihtaisi sittenkään. Haluaisin todellakin, mutta tohtisinko? Ilman tätä matkaa, juuri tämän polun kivikkoa minulla ei nyt olisi sitä mitä minulla on.

Oma taipaleeni ison L:n kanssa alkoi parikymppisenä kun jätin vuosia syömäni ehkäisyn pois migreenin vuoksi ja kävi ilmi, ettei kroppa toimikaan kuin kello. Se ei tikittänyt oikeastaan ollenkaan, viisari liikahti turhan laiskasti. Voisi sanoa, että aika oli munasarjoissa pysähtynyt totaalisesti. Kaikkea endometrioosista kasvaimiinkin epäiltiin.

– Varmaan kannattaa asennoitua niin, että lasten saanti ei sinulle tule olemaan helppoa. Sinuna en odottaisi yhtään vaan alkaisin toimia heti, kuului lääkärin kiteytys verikokeiden ja tutkimusten päälle.

Vaikka olin järkyttynyt ja poissa tolaltani, nykyään olen kiitollinen näistä sanoista. Asian vastaanottaminen ei todellakaan ollut helppoa, sillä elin kiivainta kaikkihetimullenyt-aikaa. Oli itsestäänselvää, että lapsia tehdään kun on sen aika ja sen ajan voi valita. Hohhoijaa, kuinka väärässä olin!

Toivo, epätoivo ja tuhat kysymystä

Ensimmäinen käynti lapsettomuuspolilla oli ikimuistoinen. Minut vastaanottanut lämmin ja äidillinen lääkäri sanoi sanat, joista ammensin voimaa ja toivoa koko pitkän prosessin aikana.

– Minä otan nyt tämän huolen kantaakseni, kyllä me sinut raskaaksi saadaan.

Ja minä annoin huoleni hänelle mielellään. Ja raskaaksikin minut saatiin! Ensimmäinen ovulaation induktiolla eli niin sanotusti ”keveillä hormonihoidoilla” aikaan saatu raskaus kuitenkin keskeytyi saman tien. Ehdin nähdä ne maagiset viivat ja olla raskaana todistetusti pari viikkoa. Uskomaton riemu vaihtui epätoivoon. Sitten kuvioon astui viha ja tuhat kysymystä: Miksi minä en toimi? Mikä minussa on vialla? Entä jos tämä ei koskaan onnistu? Eikö tämän pitänyt tapahtua ihan luonnostaan?

Kiivaasti etsimieni vastauksien sijaan sain komplikaatioita, jotka veivät minut sairaalaan ja melko huonoon kuntoon. Parisuhde voi huonosti ja minä vielä huonommin. Kuukautisia ei näkynyt kuin lääkeavusteisesti jokusen kerran vuodessa.

Ero ja kaksi viivaa

Lopulta pari vuotta myöhemmin parisuhde kukistui eikä vähiten lapsettomuuden vuoksi. Hormonit kuitenkin jylläsivät vielä kropassani ja niitä jatkettiin koska vihdoin oli saavutettu tasapaino, jolla elimistöni tikitti edes jossain määrin hallitusti.

Uusi rakkaus astui kuvioon aika nopeasti ja niin astui myös pelkoni siitä, että en uskalla edes yrittää. Luontoäiti hoiti asian kuitenkin puolestani kipuillessani lenkkipolulla lapsenkaipuutani. Testi näytti täysin yllätyksenä kahta viivaa huhtikuussa 2004 eikä mikään tuntunut enää hallitulta.

Nyt elän aivan erilaista elämää kuin mitä silloin kuvittelin. Miten tähän on päädytty ja mitä tapahtui noiden elämää järisyttäneiden viivojen jälkeen, siitä kerron lisää seuraavalla blogivuorollani.

Avainsanat:

Sinua voi kiinnostaa myös seuraavat artikkelit

Matkalla lapselliseksi

Lue lisää

Uraohjuksesta uranaiseksi

Lue lisää