Toistuvat keskenmenot

Merkitty: 

Tämä aihe sisältää 8 vastaukset, 3 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Penni 6 kuukautta sitten.

Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.

Asc
  • Julkaisija
    Viestit
  • #19464

    Penni
    Osallistuja

    Pakko näissä on antaa itselleen aikaa, vaikka toipuminenkin on niin toivottoman hidasta. Minunkin kokemukseni on, että yllättävän monilla on kokemusta keskenmenosta. Toisaalta olen kokenut myös, etteivät sitä kokemattomat pysty sitä ymmärtämään: sitä, miten vauva syntyy haaveissa jo viimeistään positiivisesta testistä ja keskenmeno on sen unelman kuolema.

    Tuntuu silti jotenkin lohdulliselta, ettei yksin tartte surra. Että on muitakin, jotka ymmärtävät sen surun.

  • #19452

    Aqua
    Osallistuja

    Hei

    Oma ensimmäinen keskenmenoni oli samanlainen: huomattiin ensimmäisessä ultrassa, oli ollut kuukauden kesken ilman mitään merkkejä mistään. Minulla oli raskauspahoinvointiakin ihan kiitettävästi (liikaa) lähes koko kuukauden ajan, eli mistään ei voinut arvata, että asiat eivät olekaan menneet kuten Strömsössä.

    Sanoit, että läheiset eivät ole keskenmenoja kokeneet tai eivät niistä puhu. En tiedä, oletko ottanut asiaa esille, mutta omasta kokemuksestani veikkaan jälkimmäistä. Noin joka toinen, jolle olen keskenmenoista maininnut, on sanonut kokeneensa saman. Tosin tämä tietysti riippuu siitä, minkä ikäisille ihmisille puhuu. Jos toisella perheen perustaminen ei vielä ole ajankohtaista, niin sitten ei tietysti ole kokemusta keskenmenoistakaan, mutta kun olen puhunut itseäni vanhemmille työkavereille, joilla useimmilla on jo alakouluikäisiä tai vanhempiakin lapsia, niin todella monella on keskenmenoja takana.

    Ei näiden kanssa yksin olla. Nämä vain eivät näy kuten raskausmahat. Jos uskaltaa ja pystyy ottamaan asian puheeksi, niin usein ihmiset ovat valmiita jakamaan kokemuksiaan.

  • #19450

    Maikku
    Osallistuja

    Hei,
    ensimmäistä kertaa olen näissä asioissa avautumassa missään. Oli kyllä lohduttavaa lukea teidän kokemuksianne: en ole ainoa, vaikka välillä tuntuukin siltä. Keskenmenojen jälkeen neuvottiin puhumaan läheisille/ystäville mutta eipä kukaan ole keskenmenoja kokenut tai ei sitten puhu niistä. Viime vuonna oli ensimmäinen, nyt toinen keskenmeno. Tämä jälkimmäinen tuntui vielä pahemmalta, kun se huomattiin vasta ensimmäisessä uä:ssä ja sikiö oli ollut kuolleena jo n. kuukauden. Ja nyt uskaltauduin puolisoni kanssa haaveilemaan ja suunnittelemaan tulevaisuutta, jossa meitä olisi kolmaskin. Järkytys oli kova ja toipuminen hidasta. Lääkinnällinen keskeytys ei onnistunut (kuten ei viime vuonnakaan) ja jouduin kaavintaan. Nyt 2,5 kk on ollut fyysistä toipumista, vielä menin yksityiselle ultraan, kun on vuotoa/ei ole vuotoa -vaihtelee niin paljon. Pää ei vain ole vielä toipunut…

  • #19156

    Aqua
    Osallistuja

    Hei

    Olen viime päivät keskittynyt muihin asioihin, jälkivuoto on ohi, niin olen päässyt nyt taas mökillä uimaan ja tekemään normaaleja asioita. Välillä on vaikeampia päiviä, välillä helpompia, mutta ainakin itse olen huomannut, että on parempi olla, kun pyrkii mahdollisimman pitkälti elämään normaalia elämää. Toki suru on taustalla, mutta sen ei tarvitse päästä koko ajan päärooliin, se voi pysytellä kulisseissa.

    Oletko kertonut parhaalle ystävällesi keskenmenoistasi? Itselleni raskaana olevien kohtaaminen on myös ollut hyvin vaikeaa välillä, mutta jos odottavat äidit ovat tienneet tilanteestani, niin se on helpottanut asioita hyvin paljon. Yhden työkaverin vatsan kasvamista seuratessani olin välillä kauhuissani, kun oli kuitenkin ollut tapana jutella niitä näitä useamman kerran viikossa tauoilla, ja äkkiä halusinkin vain paeta ja vältellä kohtaamisia, mutta en henkilön itsensä takia vaan koska hänen raskautensa kohtaaminen oli itselleni kivuliasta. Joku iltapäivä kun osuttiin sitten kahdestaan samaan huoneeseen niin otin asian puheeksi, kysyin miten on raskaus mennyt ja kerroin omista keskenmenoistani (silloin niitä oli vasta kaksi takana). Muistan, että tärisin puhuessani, mutta siitä tuli todella hyvä keskustelu. Hänellä oli kokemuksia kaverin keskenmenosta, ja vaikka hän ei voinut yksi yhteen tietää, miltä minusta tuntui, hän kuitenkin pystyi ymmärtämään sen, että hänen raskautensa voi aiheuttaa itsessäni surua omien kokemusteni takia. Eikä hän ottanut siitä nokkiinsa, ei mitenkään.

    Lapsettomuuden herättämiä tunteita on vaikea ymmärtää, jos ei ole itse lapsettomuutta kokenut, mutta uskon, että aika moni kykenee kuitenkin jossain määrin tajuamaan, mistä on kyse. Kannattaa olla rehellinen. Ja jos ei kykene toisen raskautta kohtaamaan, niin ei ole pakko itseään satuttaa. Mutta ystävyyssuhteiden kannalta on hyvä, että toinen tietää, mistä on kyse. Ymmärtää sitten tai ei. Lapsitoiveet ovat kuitenkin niin iso ja henkilökohtainen asia, että kuvittelisin useimpien pystyvän jollain tasolla hahmottamaan, miten iso pettymys lapsettomuus on.

  • #19019

    Penni
    Osallistuja

    Hei.

    Tänään on taas ollut vaikeampi päivä. Vaikuttaa, etten tässä kuussa kaikesta huolimatta edes ovuloinut. Masentaa, itkettää, mitä järkeä kaikessa on…

    Kyllä minäkin olen keskenmenoissa ajatellut, että jos alkio ei ole elinkelpoinen, parempi aiemmin kuin myöhemmin. Ja ajatus “liian vastaanottavaisesta kohdusta” on myös toivoa tuova: tulen ainakin raskaaksi. Yritän löytää itsestäni tuota samaa positiivista ajattelua. Välillä se on vaikeaa.

    Itse kärsin nyt (kamalaa sanoa näin!) parhaan ystäväni raskaudesta. Huomenna pitäisi ekaa kertaa hänen raskausuutisensa jälkeen tavata ja tekisi mieli perua koko juttu. On ihan hirveää, ettei osaa iloita toisen puolesta vaikka tietää, ettei heidän onnensa ole meiltä pois. Oma suru on vaan niin pinnalla koko ajan. Hirvittää myös se hetki, kun joku alkaa vihjailla aiheesta. Tekisi mieli täräyttää koko totuus pöydälle ja toisaalta olen niin hauras, että haluaisin puhu tästä vain lähipiirissä jos siinäkään. Joskus tuntuu, että eniten haluaisin vain vetäytyä pois kaikesta sosiaalisesta, myös puolisoni luota ja vaipua yksinäisyyteen.

  • #19007

    Aqua
    Osallistuja

    Hei!

    Tunnistan niin noita samoja tuntemuksia. Itselläni niin ikään tämä vaikuttaa olevan henkisesti paljon raskaampaa minulle kuin puolisolleni. Hänelle raskainta tuntuu olevan se, etten itse voi hyvin, ja ei sitten oikein aina tiedä, mitä hän voisi tehdä tai miten voisi helpottaa oloani. Ja en oikein osaa itsekään neuvoa, että mitä kaipaan. Toistaiseksi olen päätynyt sitten vain puhumaan, ja useiden ihmisten kanssa. Vaikka samaa kokeneita, siis toistuvia keskenmenoja, ei olekaan vastaan tullut, niin sekin auttaa, ettei jää yksin ajatustensa kanssa.

    Ja kyllä sitä itsekin miettii, että onko omassa kehossa jotain vikaa, kun raskaudet menevät aina kesken, vaikka todennäköisempää on, että alkio on ollut liian heikko elämään, eikä siinä minun kehoni voi asiaan vaikuttaa. Ja välillä pelottaa, että onko oma kohtaloni vain tulla uudestaan ja uudestaan raskaaksi, mutta olla koskaan saamatta lasta. Se, mitä kirjoitit, että onko kohtusi liian vastaanottavainen, on kaksiteräinen miekka. Toisaalta se voi tehdä juuri tuota, että tarttuu liian heikkoonkin alkioon, ja sitten seurauksena on suru keskenmenosta, mutta toisaalta se myös kertoo, että kohtusi tekee sen mikä on sen tarkoituskin, ja jossain tilanteessa se voi myös tukea heiveröisen alkion kehitystä. Itse olen yrittänyt asennoitua niin päin. Ensimmäinen raskauteni ehti tosiaan olla kuukauden kesken, ennen kuin se löydettiin ultrassa. Niin pitkään kohtu ruokki ja ylläpiti jo kuollutta olentoa sisälläni, teki sen mitä kohdun kuuluukin tehdä. Eli ainakin jokin kehossani toimii oikein.

    Pahintahan on, kun keskenmenon jälkeen palaa töihin, ja tajuaa, että työkaverilla onkin maha pystyssä. Olen puoliksi tosissani harkinnut, että ripustaisinko kesälomalta palattuani kaulaani kyltin, että “4 keskenmenoa tähän mennessä”. Tietenkään toisten onni ei ole itseltäni mitään pois, mutta haluaisin jotenkin tehdä tabua näkyväksi, muistuttaa, että läheskään kaikilla ja läheskään aina raskaustestin plussaaminen ei tarkoita mahan pyöristymistä seuraavan 9 kk aikana. Itselleni on ollut yllättävän raskasta katsoa peiliin ja tajuta, että ei, mahani tulee jälleen pysymään samanlaisena kuin normaalisti, se ei vieläkään lähde kasvamaan. Kaikista toiveista huolimatta.

  • #18983

    Penni
    Osallistuja

    Hei ja kiitos kirjoituksestasi.

    Meillä ei olla vielä tehty noita keskenmenotutkimuksia, kun kaksi keskenmenoista on ollut niin varhaisia, viikoilla 5-6 että ne taidetaan laskea kemiallisiksi raskauksiksi. Nekin ovat silti olleet henkisesti mulle tosi rankkoja, pieniä kuolemia. Ollaan nyt julkisen asiakkaita, mutta meillä on yksityispuolellakin ihana lääkäri joka varmasti ne tutkimukset määrää jos katsoo tarpeellisiksi. Nyt hän on enemmän miettinyt, onko minun kohtuni ”liian vastaanottavainen” niin, että alkioista huonommatkin kiinnittyvät hetkeksi. Kun kuitenkin olen suhteessa aika monesta ovulaatiosta tullut raskaaksi.

    Minulla meni pitkään suostua hakemaan apua. Puoliso on ihana, mutta uupuu. Tuntuu, että tämä kaikki on mulle paljon raskaampaa kuin hänelle. Tuntuu että ihan lähipiiristä saan kaiken mahdollisen tuen mutten oikein ymmärrystä. Kun ei siellä ole samanlaisia kokemuksia. Nyt minulla on kontakti yksityiseen lapsettomuusterapeuttiin ja aairaalapastoriin. Mutta tuntuu, ettei kukaan mua ihan oikeasti osaa auttaa. Pomoni tietää ja on tosi lämmin ja ymmärtäväinen.

    Siitä on kanssasi sama kokemus, että keskenmeno on jonkinlainen tabu. Pari kertaa olen asiasta kertonut ja yllättävän monella on aiheesta kokemusta. Siitä ei vain puhuta. Jotenkin se korostaa sellaista epäonnistumisen tunnetta. Vaikka eihän asia millään tavalla ole meidän hallittavissa! Mä en voi tehdä sille mitään, että näin käy.

    Sitä suren, että raskauden ilo on multa viety. En aina osaa sanoa, kumpaa pelkään enemmän: sitä etten ollenkaan tule raskaaksi vaiko sitä, että tulee taas uusi keskenmeno.

  • #18956

    Aqua
    Osallistuja

    Hei

    Kohtalotoveri täällä, itselläni niin ikään 3 raskautta vuoden sisään, viimeisin keskenmeno löydettiin viikko sitten. Parin vuoden takaa myös yksi aiempi keskenmeno, silloin luomuraskaudesta, tuoreemmat raskaudet ovat saaneet alkunsa ivf-hoidoista, kun luomutärpin todennäköisyys oli sen verran pieni, että ei jaksanut jäädä enää odottamaan.

    Omalla kohdallani keskenmenot ovat tapahtuneet pääosin viikoilla 7-8, ja löydetty sitten vaihtelevasti seuraavassa ultrassa viikoilla 8-13 (se ensimmäinen löytyi vasta rv 13, kun menin ihan normaalin seulan mukaisesti ultraan, muissa on ollut varhaisultrat).

    Toivon ylläpitäminen on itsellekin vaikeaa, ja mikäänhän ei ole niin pelottavaa kuin ultraan meneminen. Puoliso on onneksi ollut joka kerta mukana, ja saattanut sitten kotiin jos ja kun on tullut huonoja uutisia.

    Onko sinulla tutkittu keskenmenon syitä? Itse pyysin tutkimukset toisen keskenmenon jälkeen, ja sieltä löytyi pari hivenainepuutosta, jotka on nyt saatu korjattua ravintolisillä, sekä lievä veren hyytymishäiriö, jota hoidetaan niin ikään lääkkeillä, ettei tulisi veritulppia istukkaan. Seuraavaan raskauteen otetaan vielä kortisonit siltä varalta, että taustalla on jotain vasta-ainetekijöitä, joita ei vain vielä osata löytää. Itseäni on jossain määrin helpottanut se, että tutkimukset on tehty ja mitään dramaattista ei ole löytynyt, vaan kaikki ongelmat ovat sellaisia, että ne ovat hoidettavissa. Sitten pitää vain yrittää uskoa siihen, että kaikki on vain älyttömän huonoa tuuria. Raskaudet kuitenkin alkaa, eli keho tekee jotain oikein, ja niin selvästi sinullakin, kun kerran on 3 raskautta jo alkanut. Tiedän, on äärimmäisen raskasta tulla uudestaan raskaaksi ja pelätä koko ajan uutta keskenmenoa. Tuntuu epäreilulta, kun testi plussaa ja antaa hetkeksi luvan ajatella, että ehkä tällä kertaa onnistuu, mutta sitten muutama viikko eteenpäin ja kaikki vuotaa verisenä möhmänä ulos.

    En tiedä, osaanko antaa toivoa, sen verran lähellä vielä tuo viimeisin keskenmeno (jälkivuoto siis edelleen meneillään). Mutta olen ainakin oppinut jo, että näiden asioiden kanssa ei pidä jäädä yksin. Varasin keskusteluajan psykiatriselle hoitajalle heti samana päivänä, kun keskenmeno todettiin, ja olen muun muassa perheenjäsenten ja läheisten ystävien kanssa käynyt asiaa läpi. Itseäni helpottaa, kun asia ei jää tabuksi omaan sisimpään. Töissä olen pomolle sanonut edellisistä keskenmenoista, ja samoin osalle läheisimpiä työkavereita. Nyt olen kesälomalla, enkä ole tämänkertaisesta keskenmenosta siis töissä puhunut, mutta olen miettinyt, että ehkä loman jälkeen on hyvä käydä pomolle puhumassa taas ja miettimässä, miten asian kanssa toimitaan. Olen siitä onnellisessa tilanteessa, että pomo on asian suhteen tosi ymmärtäväinen ja empaattinen, joten ei tarvitse pelätä puhumista.

    Ylipäätään tuntuu, että keskenmenot ovat tabu, joista monilla on kokemusta, joko omakohtaista tai lähipiiristä, mutta silti niistä ei puhuta. Kun olen itse nostanut kissan pöydälle ja sanonut suoraan, mistä on kyse, niin ymmärrystä, tukea ja empatiaa on kyllä löytynyt. Toki se vaatii, että valitsee tarkoin, kenelle puhuu. Välillä tulee pahoja sammakoita, niille ihmisille en ole kertomassa enää uudestaan. Lisäksi usean ihmisen pitäminen ajan tasalla tilanteesta tuntuu raskaalta, mutta kun on löytänyt sopivan piirin, jossa voi purkaa tuntojaan eri ihmisille ja saada tarvitsemaansa tukea, niin sillä mennään. Pelokkaasti, päivä kerrallaan, mutta luovuttaa ei voi. Raskaudet kuitenkin alkaa. Ei silloin voi luovuttaa, ei vielä.

    Itsekin kuuntelisin mielelläni kokemuksia siitä, miten ihmiset ovat pääseet eteenpäin useiden keskenmenojen jälkeen. Kaipaan tukea toivon ylläpitämiseen.

  • #18881

    Penni
    Osallistuja

    Moikka.

    Olemme yrittäneet raskautta nyt kaksi vuotta. Olen 37-vuotias. Aika pian minulta löytyi hormonihäiriö, joka saatiin vuosi sitten keväällä lääkkeillä hallintaan. Nyt olen ollut vuoden sisään 3 kertaa raskaana. Ensimmäinen ja kolmas keskenmeno olivat hyvin varhaisia, keskimmäinen viikolla 8, kesti 1,5 kk. Miten te muut pidätte toivoa yllä? Miten voin enää koskaan iloita raskaudesta? Miten voisin olla pelkäämättä? Kaikki tuntuu ahdistavalta.