Itsellinen äitiys menetysten jälkeen: Kun sydän tulee perässä

vauvan punaiset tenna4rit

Teksti Paula Ojanen. Teksti on julkaistu aiemmin kolumnina Simpukka-lehdessä 2/2021.

Vuosien jatkuvien menetysten ja kaipuun jälkeen oli lähes mahdotonta avata sisään valo ja uskoa, että minusta tulisi äiti, vihdoinkin. Lapsettomuutta on verrattu läheisen kuoleman kaltaiseen kriisiin ihmisen elämässä. Olisi kohtuutonta odottaa, että sen jättämä trauma vain katoaisi jälkeä jättämättä.

Otuksen katseessa on uupunut suru, tuska kuin painava täkki. Sen päältä on pudonnut jokainen suojaava valhe, toivon harhat. Se kantaa vastasyntynyttä ihmislasta rinnallaan. Vauva imee käsi hellästi nännin juurella, hyväillen sitä, keskittyen koko olemassaolollaan syömiseen.

Minä katson Patricia Piccininin Big motheria sen silmien rotkoon ja tunnistan kummallisen hahmon kivun. On kuin kohtaisin toverin sotatantereella tai ystävän menetyksen hädässä. 

Piccininin silikoniset veistokset hätkähdyttävät inhimillisyydellään. Niissä käsitellään lihan ja sielun yhtymäkohtia. Piccinini on veistänyt ihmisen kaltaisesta ihosta merkillisiä olentoja, joissa yhdistyy elämänmuodot sellaisena kuin kuvittelemme ne tuntevamme ennen näkemättömiksi, mutta silti kovin tutuiksi hahmoiksi. 

Big mother on menettänyt poikasensa ja ehkä tuskassaan ryöstänyt ihmislapsen tai sitten sen tehtävä on ruokkia toisen äidin vastasyntynyttä. Piccinini on ikuistanut veistoksen kasvoille sen hetken, kun ihmisvauvan läheisyys ei riitä peittämään totuutta: sen oma poikanen on kuollut eikä palaa koskaan.

Raskaus lapsettomuuden varjossa

Minä lykkään rattaita pidemmälle näyttelyyn, mutta en pääse irti emon katseesta. Tämä on tyttäreni ensimmäinen taidenäyttely, hän täyttää pian puoli vuotta. On enemmän kuin hämmentävää tuntea syvä lapsen menetyksen ja lapsettomuuden suru taas nyt, kun niin päiväni kuin yöni täyttää kauan kaivattu vauva. 

Suru on käynyt kylässä aiemminkin vauva-aikana; sivullisuuden, epäonnistumisen, osattomuuden tuttu tunne. Nyt sitä sävyttää myös huono omatunto. Pelkään ryöstäväni huomiota lapseltani, tuhlaavani turhaan voimiani vanhoihin murheisiin.

Huomaan myös usein kummastelevani, että miten ihmeessä tämä kaikki on tapahtunut. Luulisi, että yhdeksän kuukauden odotuksen aikana asia selkenisi hitaammallekin, mutta lapsettomuuden varjossa raskaus saattaa olla hieman erilainen kokemus kuin useille. 

Minä en uskaltanut iloita kasvavasta lapsesta kohdussani, en peloltani päästänyt oikeastaan mitään tunteita sisään. Työnsin sormet korvaan ja lallallallattelin koko raskauden pois mielestäni. 

Olenko ansainnut hänet?

Vuosien jatkuvien menetysten ja kaipuun jälkeen oli lähes mahdotonta avata sisään valo, uskoa, että minusta tulisi äiti, vihdoinkin. Ja sitten maailmaan tuli tämä lapsi, joka täytti elämän jokaisen, pikkuruisenkin kolon. 

Se ei kysynyt, että jaksaako se äiti nyt juuri olla äiti, vaan yhdessä hyppäsimme suoraan syvään päähän. On kai siis aivan ymmärrettävää, että sydän tulee perässä, todellisuus vielä häikäisee pimeään tottunutta katsetta. No, tai sitten en vain kykene pitämään silmiäni auki univajeelta.

Usein puhutaan siitä, että lapsettomuuden kokemus ei katoa lapsellistumisen myötä. Joillakin näin, kaikilla ei tietystikään. 

Minä tunnistan tuoreessa vanhemmuudessani nakertavan epäilyksen siitä, että taidan kuitenkin olla huijari, en ole ansainnut tätä pientä ihmistä, ehkä se voidaan viedä minulta pois milloin vain. 

Ja vielä syvemmällä, ilkeänä jomotuksena, kytee kauhea pelko: entä jos tämä lapsi ei tule rakastamaan minua? 

Lempeys ja rakkaus

Ajatukset ovat välähdyksen kaltaisia, kuin tummia varjoja kyyryssä onnen reunalla. Ne eivät enää takerru samalla tavalla kiinni, mutta ovat vakaasti olemassa, kuin pieni pahan aavistus, mykkä surun väri.  

Lapsettomuutta on verrattu läheisen kuoleman kaltaiseen kriisiin ihmisen elämässä. Olisikin kohtuutonta odottaa, että sen jättämä trauma vain katoaisi jälkeä jättämättä. Enemmänkin se saattaa hetkeksi vahvistua, kun todellisuus on taittunut niin nopeasti täysin vastakkaiseen.

Olen ajatellut, että lapsettomuuden arven kanssa oppii elämään samalla tavalla kuin siitä selvitään. Sinnikkäällä, lempeällä armolla itseään kohtaan, samalla rakkaudella, johon käärin pienen tyttäreni. Ottamalla suuri äiti syliin ja heijaamalla hänet lohdulliseen uneen.

Kirjoittaja on opettaja ja sanataiteilija. Paula Ojasen ja Vaula Helinin lapsettomuutta ja hedelmöityshoitoja käsittelevä omaelämäkerrallinen tietokirja Jatulintarha ilmestyi lokakuussa 2021. Simpukan jäsenet saavat 30.9.2022 asti koodilla ”Simpukka” 30 prosentin alennuksen kirjasta kustantajan verkkokaupasta.

Avainsanat:

Sinua voi kiinnostaa myös seuraavat artikkelit