Lapsettomuus ja onnellinen elämä

Harmaat kivet päällekkäin kasassa meren rannalla.

Blogitekstin on kirjoittanut nimimerkki Aura -77

Tämä tarina ei ala lapsitoiveista ja pääty vaikeuksien kautta syntymän ihmeeseen. Tämä on tarina, joka monien toiveiden, yritysten ja pettymysten kautta päättyy lapsettomaan elämään, mutta onnelliseen sellaiseen.

Pienestä pitäen olin emäntätyyppi: järjestämässä juhlia ja auttamassa muita, nauttien isoista seurueista. Haaveisiin kuuluivat kiinnostava työ, ystävät, aviomies ja lapsia, ainakin kaksi mutta toivottavasti enemmän.

Kolmekymppisenä havahduin ajan kulumiseen ja lapsihaaveen konkretisoitumiseen monen ystävän perheellistyessä. Hakeuduin gynekologille selvittääkseni ovatko kovin kivuliaat kuukautiset mahdollisesti hankaloittamassa tulevaisuutta ja mitä niille olisi tehtävissä.

Tutkimusten jälkeen lausunto tuntui murskaavalta: selkeä endometrioosi, joka ei ole parannettavissa mutta sen kanssa voi hyvin hoidettuna elää kivuttomasti ja jopa saada lapsia, mutta apua se tulee vaatimaan. Ja kiire olisi, hedelmällistä aikaa ei ollut enää montaa vuotta. Happi tuntui loppuvan: ei minulla ollut siinä kohtaa edes puolisoa, jonka kanssa ryhtyä kiireellisesti lasta yrittämään. Itsenäisesti tehtävät hoidot eivät tuntuneet hyvältä vaihtoehdolta siinä kohtaa elämää. Aloitin lääkärin kehotuksesta hormonien käytön, joka vaimensi endometrioosia ja lykkäsin näin aktiivisia toimia lapsihaaveen toteutumiseksi muutamalla vuodella.

Hedelmöityshoidot

Täyttäessäni 35 vuotta oli rinnalleni löytynyt mies, jonka kanssa elämän jakaminen tuntui hyvältä, tuli lapsia tai ei. Hän oli perillä haasteistani, mutta oli valmis sitoutumaan, vaikka hänelläkin lapsitoive oli kova.

Jätin hormonit pois, mutta endometrioosikivut palasivat pian ja lääkäri kehotti hakeutumaan hedelmöityshoitoihin, koska luonnollinen yrittäminen ei olisi mahdollista edes endometrioosileikkauksen jälkeen. Olimme hyvin optimistisia astuessamme Naistenklinikalle: saisimme apua ja asialle on tehtävissä paljon ja kuulemamme mukaan jopa 80 % yrittäneistä saa lopulta lapsen.

Paljon yritimmekin. Käytyämme läpi julkisen terveydenhuollon tarjoamat kolme ilmaista koeputkihedelmöitystä hormonihoitoineen päätimme lyhyen hengähdystauon jälkeen jatkaa omalla rahalla yksityisellä.

Kuuden vuoden aikana kävimme läpi peräti 9 ivf/icsi-koeputkikierrosta, joista saimme tehtyä yhteensä 12 alkionsiirtoa, joista kolme viimeistä luovutetuilla munasoluilla omieni ollessa jo huonokuntoisia. Monen toiveiden ja huolen täyttämän portin läpi kuljimme, kun jokaisessa hoitoprosessin vaiheessa jännitimme: onnistuisiko pistoksilla munasolujen kasvattaminen, onnistuisiko punktio, tulisiko hyperstimulaatiota, onnistuisiko hedelmöittyminen, jakautuisivatko solut, selviäisikö joku alkio siirtoon tai pakastimeen asti, onnistuisiko siirto, ja sitten kahden viikon superjännitys: kiinnittyisikö alkio ja alkaisiko raskaus vai ei.

Kolme kertaa saimme kokea riemun, kun raskaus alkoi. Mutta kaikki kolme kertaa se meni kesken, jo varhaisilla viikoilla. Endometrioosi ilmeisesti sotki tilannetta ja keskenmenotkin sujuivat huonosti: jouduin kaavintoihin, leikkauksiin ja kohtutulehduskierteisiin.

Olimme jo etukäteen päättäneet, että 12. alkionsiirto olisi viimeinen ja sellaiseksi se sai jäädä; pitkä tulehduskierre vahvisti tunteen siitä, että nyt on kaikkemme yritetty eikä tämä tule onnistumaan.

Henkisesti raskasta

Hoitoprosessia sinänsä en kokenut kovin raskaaksi. Olen aktiivinen suorittajaluonne ja suoritin siinäkin pistokset ja toimenpiteet päättäväisesti läpi.

Henkisesti vaiheet olivat raskaampia kuin fyysisesti. En halunnut puhua asiasta työpaikalla, joten jatkuvaan lääkärissäravaamiseen ja sairaslomapäiviin sai keksiä syitä. Lähipiirimme tiesi asiasta, mikä helpotti. Salailu olisi tehnyt kaikesta raskaampaa salaisuuksien etäännyttäessä hyvistäkin ystävistä.

Keskenmenoista selviämiseen tarvitsimme ja saimme terapeutin apua, mikä auttoi valtavasti. Kävin prosessin aikana ratkaisukeskeistä psykoterapiaa ja lisäksi hoitojen päätyttyä EMDR-silmänliiketerapiaa, mitä auttoi yllättävänkin hyvin traumojen käsittelyyn. Vaati voimia ja työkaluja kohdata ja käsitellä syvä suru elämän merkityksettömyyden kokemuksesta ja yhdenlaisesta tulevaisuudenhaaveesta luopumisesta.

Lapsettomuudessa raskaaksi koin erityisesti ulkopuolisuudentunteen ja yksinäisyyden, kun ajautuukin erilleen ystävistä, jotka kaikki ovat eri elämäntilanteessa kuin itse. Kiinnostuksen kohteet, keskustelunaiheet ja vapaa-ajanvietto alkoivat eriytyä voimakkaasti, mikä tuntui vähän siltä kuin jäisi viimeiseksi juhliin muiden edetessä jatkoille ja elämässä eteenpäin.

Tulevaisuuden hyväksyminen

Seuraavat seikat auttoivat itseäni uuden tulevaisuuden hyväksymisessä:

  • Vertaistuki. Itselläni ei sitä sattunut olemaan ystävien osalta enkä kokenut luontevaksi hakeutua esim. Simpukka-yhdistyksen tapaamisiin, mutta artikkelit ja kirjat auttoivat hahmottamaan, ettei oma tarinani ole ainutlaatuinen ja muutkin ovat vastaavasta selvinneet. Erityisen oleellinen oli kirja nimeltä Vauvattomuusbuumi, johon Heini Maksimainen oli koonnut tarinoita, joissa sanoitettiin sekä tahattoman että itse valitun lapsettomuuden kokemuksia. Erityisen lohdullinen oli oppi siitä, että eivät iäkkäät lapsettomat kuvaile vanhuuttaan sen yksinäisemmäksi kuin muutkaan, päinvastoin jopa. Lapsettomilla on täydet mahdollisuudet panostaa ystävyyksiin ja hakeutua ihmisten pariin, tietäessään ettei kukaan velvollisuudentunteesta tai perherakkaudesta tule heidän luokseen.
  • Säälin torjuminen. En halunnut kertoa perheeni ja ystäväpiirini ulkopuolelle tilanteestamme, koska se sekä pilaa tunnelmaa että pakottaa kohtaamaan toisen säälin. Kumpaakaan en halunnut. Paras sanoitus, jonka kuulin kertoessani ystävälleni keskenmenosta, oli ”Hemmetin epäreilua”. Sitä se on, eikä mitään muuta. Se ei ole kenenkään vika, sille ei mahda mitään, ja tämänkin kanssa opitaan elämään. Yritin sinnikkäästi myös olemaan säälittämättä itseäni, en onneksi kokenut sitä luontevasti osaksi identiteettiäni. Olin kiitollinen, että meillä oli hyvien palkkatöiden ansiosta taloudelliset mahdollisuudet yrittää niin pitkään, kunnes tuli vahva tunne, että nyt on yritetty riittävästi.
  • Keskittyminen asioihin, joihin voin itse vaikuttaa. Hedelmöityshoidot ja lapsen yrittäminen on kuin juna, jonka kyytiin asettuu, voimatta itse vaikuttaa sen kulkuun. Se tuntuu suorittajatyypistä ahdistavalta, kun on tottunut itse olemaan ratissa. Prosessiin ja pettymyksiin piti suhtautua kuin onnettomuuksiin, jotka vain tapahtuvat. Mutta elämässä tapahtuu onneksi paljon muutakin, ja moneen niistä voi vaikuttaa. Itse löysin sisältöä elämääni työstä, parisuhteesta, lemmikkikissoista, mökin remontoinnista, matkustelusta, hyvinvoinnista huolehtimisesta, ystävien kestitsemisestä ja sijoitusharrastuksesta. Tuntui hyvältä pystyä itse vaikuttamaan tulevaisuuteen monelta muulta osin, vaikka yksi tärkeä osio ei tuntunutkaan onnistuvan.
  • Nykyhetkessä eläminen. Jossittelusta oli syytä ohjautua pikaisesti pois, jos sille tielle meinasi kääntyä. Jos olisin aloittanut lapsen yrittämisen aiemmin, jos olisin laittanut adoptiopaperit vetämään hedelmöityshoidoista huolimatta, jos olisin stressannut vähemmän, jos… Kaikki päätökset ihminen tekee siinä hetkessä, niillä tiedoilla ja tunteilla mitä käsillä on. Yhtään aiemmin en olisi ollut elämäntilanteessa, jossa lasta olisin halunnut yrittää. Tässä tilanteessa ollaan tietyistä syistä, mutta ne syyt eivät ole oleellisia vaan se, millä asenteella lähtee eteenpäin.
  • Parisuhteesta huolehtiminen. Olen kiitollinen, että saan jakaa elämääni ihmisen kanssa, johon luotan ja joka saa minut nauramaan joka päivä. Tällainen prosessi ja elämänvaihe ei ole helppo parisuhteelle, sisältäen haasteita fyysiselle läheisyydelle, pelkoa, pettymyksiä, surua ja kireitä hermoja. Meidän onneksemme pystyimme puhumaan asiasta. Hakeuduimme ajoissa terapeutin luokse. Yrittämisestä otettiin säännöllisesti taukoa, jonka aikana elettiin normaalisti. Otin esiin myös sen, että ymmärtäisin hyvin, jos mieheni haluaisi erota, hänellähän olisi täysi mahdollisuus saada vielä lapsiperhe elämäänsä, tavalla tai toisella. Hän valitsi pysyä tässä, ja luotan hänen olevan valintaansa tyytyväinen.

Kysy näin

Mitä toivoisin muiden suhtautumiselta tuttavan lapsettomuuteen?

Joka viides suomalainen aikuinen on lapseton, joko tahattomasti tai omasta halustaan. Tutustumisen toivon aloitettavan esim. kysymyksellä ”Mitä tykkäät tehdä vapaa-ajallasi?” tai ”Millainen perhe sinulla on” kuin että ”Onko sinulla lapsia?”

Lapsitilanteen saa kyllä selville noiden kahden aiemman kysymyksen kautta, jättäen kuitenkin vastaajalle laajemmat raamit vastata haluamallaan tasolla kysymykseen. Negatiivinen vastaus lapsikysymykseen pilaa tunnelmaa tahtomattaankin. ”Ei” on liian tyly, ”Ei koska en niitä halunnut” aiheuttaa hämmästelyä, ”Ei vaikka olisin halunnut” aiheuttaa sääliä ja on yhtäkkiä kovin henkilökohtainen asia. ”Ei mutta elämä on hyvää ilmankin” yrittää vapautua säälistä mutta yltyy selittämään liiaksi.

Elämä on hyvää

Elämämme on nyt hyvällä mallilla. En enää koe, että elämästä puuttuisi jotain, vaan tämä on hyvä näin. Pystymme itse määrittämään, mihin ja miten vapaa-aikaamme käytämme, ja käytämmekin sen pääosin itsemme kehittämiseen, toisten ilahduttamiseen ja elämästä nauttimiseen. Velvollisuuksia on vain vähän.

Ystävätkin alkavat palailla elämäämme, kun pikkulapsivaiheen kiireet on ohitettu. Perhekäsitykseemme kuuluvat meidän kahden lisäksi myös sisarustemme perheet lapsineen. Ja ehkä tulevaisuudessa voimme olla myös tukiperheenä muille.

Maailmaan pystyy jättämään positiivisen jäljen myös monella muulla tavoin kuin omien lasten kautta. Emäntätyyppi minussa ei tule sammumaan.

Avainsanat:

Sinua voi kiinnostaa myös seuraavat artikkelit