Lopullisesti lapseton pari löysi elämäänsä uuden horisontin

Aloimme toivoa lasta vuonna 2012. Tässä vaiheessa olimme olleet yhdessä seitsemän vuotta. Perheen perustaminen ei ollut meille kummallekaan lapsuudenhaave tai siihen mennessä muutoinkaan välttämättömältä tuntuva tavoite elämässä. Kuitenkin ajatus lapsesta kaikkein rakkaimman ihmisen kanssa oli niin voimakas, että kun sille antoi tilaa, vei se mennessään.

Jätimme ehkäisyn pois joulukuussa 2012. Lapsettomuuden kohtaaminen ei siinä vaiheessa käynyt edes vaihtoehtona mielessä. Pikemminkin taisimme jännittää sitä, että raskaus tärppäisi heti. Asemamme työelämässä ei ollut siinä vaiheessa vakiintunut, minkä lisäksi ajatus vanhemmuudesta ja siihen liittyvästä vastuusta herätti myös epävarmuuden tunteita.

Kuukaudet kuluivat, eikä raskautta kuulunut. Hiipivän epätoivon mukana tulivat ensin luomukikat, kuten greippimehun juominen ja ovulaation tarkka seuraaminen. Kikoista huolimatta kuukautiset alkoivat säännöllisesti. Pettymys valtasi mielemme.

Lapsettomuushoitoihin hakeuduimme heti vuoden yrittämisen jälkeen. Ensitutkimuksista ei löytynyt syytä lapsettomuudelle. Olimme nuoria, joten lääkärit pitivät mahdollisuuksiamme lapsettomuushoitojen onnistumiselle hyvinä. Tämä herätti meissä toiveikkuutta, mutta kolmen tuloksettoman ovulaation induktion ja inseminaatiohoidon jälkeen olimme edelleen lähtötekijöissä. Edessä olivat varsinaiset koeputkihedelmöityshoidot, joita kävimme myös läpi kolme kierrosta, tälläkin kertaa tuloksetta.

Toisesta koeputkihoidosta alkoi raskaus, mutta se päättyi kesäkuussa 2015 keskeytyneeseen keskenmenoon. Lääkäri ei todennut sydänääniä varhaisultrassa. Näin jälkikäteen on vaikea palauttaa mieleen tuon parin kuukauden ajanjakson tunnemyrskyä, niin sumuisia ja vuoristoratamaisia nuo ajat olivat. Toivolla humaltanut onnellisuus ja lupaus lapsesta vaihtuivat hetkessä epäuskoiseen pettymykseen, saaden pian kumppanikseen lähes lamaannuttavalta tuntuvan surun.

Juhannuksen kynnyksellä kävimme jättämässä hyvästit jollekin Kalevankankaan hautausmaan Hietakehdolla.

Lapsettomuuden keskellä löysimme turvasataman toisistamme. Aina ei tarvittu edes sanoja. Usein jo pelkkä toisen läsnäolo riitti.

Lapsettomuushoitojen taakka

Osasimme varautua siihen, että lapsettomuushoidot vaativat parisuhteelta venymiskykyä. Havahduimme kesällä 2015 siihen, kuinka omilla tavoillamme ja eritahtisesti käsittelimme lapsettomuuden kokemusta. Se vaati keskustelemista, kuuntelemista ja toisen ymmärtämistä aivan uudella tasolla. Siihenkin herääminen kesti hetken.

Lapsettomuushoidot ovat myös fyysisesti raskaita, varsinkin naiselle. Kaikesta saatavilla olevasta informaatiosta ja hoitavan henkilökunnan läsnäolosta huolimatta tämä tuli meille jokseenkin yllätyksenä. Hoidot olivat tässä vaiheessa läsnä jokaisessa päivässä. Ne alkoivat vaikuttaa persoonaan ja psyykeeseen. Suruun kietoutui myös katkeruutta – miksi juuri me emme onnistu asiassa, joka on niin luonnollista ja normaalia.

Syksyllä 2015 kävimme läpi vielä yhden koeputkihoitokierroksen, tälläkin kertaa tuloksetta. Kolmatta kierrosta varjosti uusi tieto heikoista munasolureserveistä, mikä vaati entistäkin isompia lääkeannoksia. Alkoi tuntua siltä, että epävarmat lapsettomuushoidot fyysisine ja henkisine sivuvaikutuksineen eivät olleet enää kaiken sen vaivan arvoisia. Päätös olla lähtemättä neljänteen hoitokierrokseen oli lopulta myös jollain tavalla huojentava.

Vuosina 2016 ja 2017 kävimme läpi adoptioneuvonnan. Olimme kiinnostuneita erityisesti kansainvälisestä adoptiosta. Päätimme lopulta pitkän mietinnän jälkeen, ettei adoptio ole meitä varten. Adoptioneuvonta oli kuitenkin monessa mielessä kasvattava ja hyödyllinen kokemus. Ihmisillä ei välttämättä ole kovin realistista kuvaa adoptioprosessin kestosta, siihen liittyvistä vaatimuksista tai siitä, kuinka vähän adoptiomahdollisuuksia ylipäätään on.

Lapsettomuuden sisäistäminen ja eteenpäin kurottaminen

Keskustelimme adoptioneuvonnan aikana myös paljon parisuhteestamme ja ylipäätään yhteisestä tulevaisuudestamme. Olimme selvästi alkaneet sisäistää lapsettomuuden osana identiteettiämme – niin yksilöinä kuin parisuhteessammekin.

Lapsettomuuskriisistä on mahdollista päästä yli, vaikka hoidot päättyisivät tuloksettomina. Hoitojen päättäminen kolme vuotta sitten on tuntunut oikealta päätökseltä. Elämä on kivaa kaksin, ja ilman lapsiakin voi elää täyttä ja hyvää elämää.

Niin ystävien, läheisten kuin vertaistenkin tuki oli yhtä lailla tärkeää asian käsittelyssä. Esimerkiksi Simpukka ry tarjoaa erinomaisen ympäristön vertaistuelle. Jos jotain asiaa kadumme lapsettomuusprosessiin liittyen, niin olisimme voineet hakeutua vertaistuen piiriin jo aikaisemminkin. Vain toinen saman tilanteen kohdannut kykenee samaistumaan lapsettomuuden kokemukseen. Vertaistuen avulla oli myös mahdollista avata omia tunnesolmuja, joista ei aina ollut välttämättä täysin tietoinenkaan.

Tämä saattaa kuulostaa kliseeltä, mutta lapsettomuus on myös kasvattanut meitä niin ihmisinä kuin pariskuntanakin. Synkimmät hetket lapsettomuushoitojen aikana olivat kokemus, jota vasten monet muut asiat asettuvat edelleen oikeaan perspektiiviin. Lapsettomuuskokemus on herkistänyt kohtaamaan myös muiden ihmisten huolia ja elämäntilanteita uudella tavalla.
Aina näin ei ole, mutta meidän kohdallamme menetys kääntyi ajan kanssa mahdollisuudeksi rakentaa jotain erilaista, jotain uutta. Lapsettomuuden käsittely on vaatinut aikaa ja tilaa, mutta kokemuksena se on sittemmin keriytynyt osaksi identiteettiämme ja tarinaamme.

Lapsettomuudesta puhuminen tuntuu nykyään jo varsin neutraalilta, eikä siihen liity hämmentymisen, epävarmuuden tai häpeän kaltaisia tunteita. Vaikka kyse on menetyksestä sekä sen tuntemisesta, olemme oppineet olemaan armollisia itsellemme. Olemme myös oppineet arvostamaan niitä mahdollisuuksia ja horisontteja, mitä elämäntilanteemme tarjoaa.

Elämä on hyvää tässä ja nyt.

Teksti: Sini Männistö ja Tapio Juntunen
Kuvat: Miika Rautiainen

Avainsanat:

Sinua voi kiinnostaa myös seuraavat artikkelit

Kuuntele Simpukka-viikon podcastit kootusti täältä

Lue lisää