Me ollaan kaksin

luminen talvimaisema järvenjäällä

”Meillä ei ole lapsia” vai sanoisinko ”Me ollaan vaan kaksistaan” tai ”Meitä on vain me kaksi”? Toisaalta, mikä ”vain” me ollaan? Ja pitääkö mun sanoa sitä? Tai sitä että meillä ei ole lapsia? Päässä pyörii, pitäisi sanoa jotain mutta en osaa päättää mitä sanoisin vai olenko vain sanomatta. 

Meille on tänä talvena tullut jo kahdet uudet mökkinaapurit. Molemmat ovat lapsellisia perheitä ja mainitsivat lasten lukumäärät ja iät heti esittelyissä. En ole pitkään aikaan ollut tilanteessa, jossa pitäisi vastavuoroisesti kertoa itsestään, joten olen vähän sekaisin ja hämmentynyt. Ennen jätin yleensä sanomatta mitään lapsiasiasta, sillä oma lapsettomuus oli kuitenkin sen verran arka asia, etten halunnut sitä nostaa esiin. Annoin ihmisten päätellä sen itse, ja aika nopeasti ihmiset sitten huomasivat meidän lapsettomuuden eikä se tullut myöhemmin puheeksi. Jotkut selvästi ajattelivat, että valinta oli tietoinen, mutta se ei minua häirinnyt tai kiinnostanut.

Nyt aika on siloittanut arpea niin paljon, että voisin jopa mainitakin ihan vain luontevasti, että meillä ei ole lapsia. Ja sitten olenkin siinä tilanteessa ihan yllättäen. Sillä aikaa, kun vastapuoli vielä luettelee millä luokalla mikäkin lapsi on, pyörittelen mielessäni mitä vastaan. Ehdin myös miettiä, että mitä mieheni tuumaa, jos mainitsen asiasta? En usko, että hän sitä edes ajattelee, tai jos ajatteleekin, ei varmasti sano mitään. Tuskin myöskään pahastuu, jos lyhyesti sanoisin, että meillä ei ole lapsia. Huomaan hermostuneena, että kohta on minun vuoroni sanoa jotain. Mutta mitä?

Lapsettomuus yllättää edelleen joskus kummallisesti, vaikka mekin olemme sen lopullisen päätöksen kanssa eläneet jo kohta 15 vuotta. En oikeastaan ollut aikaisemmin huomannut, että suhtautumiseni siihen oli muodostunut jo noin luonnolliseksi. Tuossa tilanteessa haparointi toi sen esiin. En siis haparoinut, että pystynkö kertomaan asiasta. Jouduin miettimään, onko se sellainen osa minua, että siitä pitää kertoa ihmiselle, jonka tapaa ensimmäistä kertaa. Vaikuttaako se jotenkin siihen miten kyseinen henkilö suhtautuu minuun nyt ja jatkossa? Nolostuuko hän? Sanooko jotain typerää? Sanooko mitään? Miten vastaan?

Tulen aina törmäämään lapsettomuuteen ja tällä iällä myös lapsenlapsettomuuteen. Se on fakta ja sen haluan kertoa kaikille niille, jotka tahtomattaan jäävät lapsettomiksi. Ei ole mahdollista elää sellaista elämää, jossa joku asia/ihminen/tilanne tai jokin muu ei siitä joskus yllättäen muistuttaisi. Itsekin olen hanakka siirtämään ikäviä asioita Kiellettyjen ajatusten lokeroon, mutta tätä ei voi. Sen sijaan se pitää keskustella itsensä, mahdollisen puolisonsa ja tarvittaessa jonkun ammattilaisen kanssa niin puhki ja selväksi, että arpi pikkuhiljaa alkaa pehmetä ja vaaleta. En väitä, että se tapahtuisi nopeasti, enkä väitä, että se olisi helppoa tai että asia olisi lopullisesti käsitelty. Mutta vaihtoehtoja ei ole.

Tunnustan, että vaikeita paikkoja tulee siltikin. Pakko myöntää, että virtuaalijoogan ohjaajan oma lapsen tuuppaaminen ruudulleni tunnin alussa ja lapselle lepertely ottaa pattiin. Mutta niin ottaa pattiin typerät televisiomainoksetkin tai järjetön ja mielestäni täysin väärässä oleva poliitikko. 

Näitä tapaamisia järven jäällä tapahtui siis kaksi saman talven aikana. Molemmilla kerroilla päässäni pyörähtivät ajatukset mitä kertoisin meistä, mutta kummallakaan kerralla en ottanut asiaa puheeksi. Voihan se olla, että asia tulee joskus puheeksi tai sitten ei. Päällimmäisenä jäi kuitenkin vain ajatus siitä, että olipas mukavia uusia naapureita ja kiva kun tulivat heti tutustumaan. 

Me ollaan me. Me ei olla ”vaan” eikä ”vain”.

Satu Rautakallio-Hokkanen

Avainsanat:

Sinua voi kiinnostaa myös seuraavat artikkelit