Minä selvisin – sinäkin selviät (6/6)

mies kävelee rantatietä poispäin

Lukuisia tutkimuksia ilman lapsettomuutemme selittävää syytä. Kolme IUI-hoitoa, kolme IVF-hoitokierrosta, yksi lahjasoluhoitokierros. Viisinumeroinen summa rahaa. Useampi vuosi Simpukan jäsenenä, kaksi vertaistukiryhmää, vuosi Simpukan hallituksessa. Yksi lehtijuttu, osallistuminen useampaan tutkimukseen. Surua, iloa, toivoa, epätoivoa, kateutta, iloa muiden onnistumisesta, katkeruutta, iloa siitä, mitä meillä on. Reiluun seitsemään vuoteen on mahtunut paljon, niin hyvässä kuin pahassakin.

Olemme hiljattain tehneet kipeän päätökset päättää hoitomme tähän. Omalta osaltani painavin syy tähän oli se, etten yksinkertaisesti jaksa enää tätä epävarmuutta, ikuista odottamista ja toivon pelkäksi pölyksi murskaavia epäonnistumisia. Olen elänyt jo liikaakin sitku-elämää. Olen antanut ja menettänyt lapsettomuudelle liikaa aikaa elämästäni, joita minulla on vain yksi. Olen antanut niin paljon ja saanut liian vähän. On aika ottaa, ottaa aikaa itselle, meille, elämälle.

Kun sovin tämän miniblogisarjan kirjoittamisesta Simpukan kanssa, pyysin toimiston jengiltä mielipidettä siihen, kuinka synkän ja katkeran päätöksen sarjalle voi kirjoittaa. ”Koska kyseessä on vertaisteksteistä, niin anna palaa synkästikin.”, Simpukalta vastattiin. Kaikessa karuudessaan tuo vastaus pudotti kiven sydämeltäni. Aivan liian usein lapsettomuustarinat saavat onnellisen, ruusunpunaisen lopun, jossa syli täyttyy ja todennäköiseksi maalailtu haaksirikko vaihtuu pilvettömään taivaaseen ikuisella myötätuulella. Niin toivoa herättäviä kuin nämä tarinat onkin, olen itse kaivannut jo pidemmän aikaa myös toisenlaisia tarinoita. Niitä, joissa kertoja kuuluu siihen noin 20 %:iin, jotka hoidoista huolimatta eivät saa niin kovasti toivomaansa lasta, vaikka kaikki olisi kuinka tehty oikein.

Mistä haemme elämäämme nyt sisältöä? Olemmeko nyt oikeutettuja matkustelemaan enemmän, kun emme kasvata hiilijalanjälkeämme lapsella? Olemmeko tehneet tahtomattamme ekoteon? Olisiko nyt hyvä panostaa töihin ja uraan vai päinvastoin downshiftata ja nauttia elämästä ja vapaudesta? Onko oikein hehkuttaa somessa mahdollisuutta mennä ja tulla miten haluan muiden hehkuttaessa lapsiperhearkensa ihanuutta? Osaanko suhtautua muiden lapsiin paremmin vuoden tai viiden vuoden päästä vai pysyykö kateus ja epäreiluus mukanani läpi elämäni? Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia. Toistaiseksi tiedän vain sen, että elämä jatkuu ja elämä kantaa. Aika näyttää, jaksammeko ja haluammeko lähteä adoptioprosessiin tai olisiko sijaisperheenä toimiminen meidän juttumme. Vai onko meidän kaiken kokemamme jälkeen kuitenkin parasta olla vain kahdestaan?

Totesin jo lapsettomuuden alkutaipaleella, että minulla on nyt lapsettoman identiteetti, joka tulee olemaan osa minua riippumatta lopputuloksesta. Tämä on helppo allekirjoittaa tänäkin päivänä. Lapsettomuus on koskettanut minua (ja läheisiäni) todella syvästi ja se on ollut elämäni ylivoimaisesti suurin kriisi – ja kuka ties se myös jää sellaiseksi. Lapsettomuudessa on jotakin niin suurta ja meidän tapauksessamme lopullista – ja sitten kuitenkin sitä on niin kovin vaikeaa kuvailla sanoin. Simpukan opasvihkosta lainaten: Miten surra sitä, mitä ei ole?

Olen yrittänyt omalta osaltani julistaa myös sitä tosiasiaa, että lapsettomuus voi olla miehille aivan yhtä suuri järkytys ja kriisi kuin naisillekin. Käytän sanaparia ”voi olla” siksi, että olemme kaikki erilaisia ja koemme kaikki asiat hyvin eri tavoin. Itse uskon siihen, että ihmisen aiemmin kokema määrittää pitkälti sen, kuinka lujaa uudet vastoinkäymiset iskevät vasten kasvoja. Vastaavasti lapsettomuus on myös antanut: Oli kliseistä tai en, koen suhtautuvani elämään pakollisina kuuluviin vastoinkäymisiin taas eri tavalla kuin ennen lapsettomuuttamme. Kokemukset kasvattavat ja elämä opettaa.

Olemme kaikki erilaisia myös siinä, kuinka käsittelemme ja selviämme eteen tulevista kriisitilanteista. Yksi käy terapiassa, toinen hakkaa halkoja ja kolmas meditoi. Itselleni tärkeitä selviytymiskeinoja ovat olleet vertaistuki, asiasta keskusteleminen perheen kanssa sekä asiasta kertominen avoimesti lähipiirille, mieleinen ja sopivasti kiireisenä pitävä työ sekä aktiivinen liikunnan harrastaminen. Erityisen tärkeänä olen pitänyt kuitenkin sitä, että olemme voineet keskustella kaikesta avoimesti vaimoni kanssa, oli asia miten vaikea tahansa. Toivon sydämestäni, että kaikilla kohtalotovereillani on vähintään se yksi Joku, jolle purkaa sydäntään, kun sille on tarvetta. Ja kyllähän teillä onkin. Teillä ja meillä on Simpukka, yhteisö, johon voi aina luottaa ja jonka puoleen voi kääntyä tilanteessa kuin tilanteessa. Muistakaa: ette ole yksin.

Mahdollisimman hyvää viikonloppua ja tulevaa talvea kaikille.

– Antti

Tämä kirjoitus päättää Miesten viikon blogikirjoitusten sarjan, jossa kerrotaan tahattomasti lapsettoman Antin tarina.

Avainsanat:

Sinua voi kiinnostaa myös seuraavat artikkelit

Mitä odottaa, kun et odota (1/6)

Lue lisää

Päätös (5/6)

Lue lisää

Koe positiivisia ja negatiivisia putkihedelmöityksiä (4/6)

Lue lisää