Mutta mitä jos en osaakaan olla äiti?

Luultavasti lapsettomuudella oli syynsä, sillä miten nyt minulle voisi antaa lapsen kasvatettavaksi?
Onkohan tässä tapahtunut jokin virhe?

”Hän laittoi maailmamme sekaisin, mutta kaiken niin kohdilleen. Ehkä sen vielä uskoo joskus todeksi,” kirjoitin vauvan syntymästä. Nyt tuosta erityisestä hetkestä on kulunut jo hiukan reilu vuosi, ja vieläkin ihmettelen, että onko hän todella tullut meille jäädäkseen. Pitkään tuntui, että kaikki oli vain unta, ja että jonain päivänä kaikki olisi taas kuin ennen. Onneksi sitä päivää ei ole vielä kuulunut.

Ensimmäisen kuukauden pysyttelin aika lailla kotona tytön kanssa. Vauvakuplaan kuului hyvää ja onnellista, mutta halusin silti pitää yhteyttä ”ulkomaailmaan” viestittelemällä ystävieni kanssa ja kirjoittamalla joitakin somepäivityksiä. Pelkäsin, että kupla olisi vain kuplaa, eikä vauvaa ollutkaan. Opettelin uusia arvonimiämme puhelemalla tytölle itsestäni äitinä, miestäni iskänä.

Vihdoinkin osa vanhempien kerhoa

Tavallaan tuntui siltä, kuin olisi päässyt mukaan jonkinlaiseen kerhoon. Sellaiseen, jossa oli äitejä ja isiä, ja joita kaikkia yhdisti univelka, kiireinen lapsiperhe-arki, mutta myös suunnaton onnellisuus lapsista ja omasta perheestä. Tunsin vihdoin kuuluvani johonkin laajasti tunnettuun yhteisöön, jossa yhdistävä tekijä oli ainakin kokemus vanhemmuudesta. Silti olo oli kuin olisin vieraalla maaperällä. Ihan kuin olisin tullut mukaan hiukan salaa, hengailemaan mukaan ja leikkimään äitiä. Missähän vaiheessa muut huomaisivat, että en oikeasti kuulunutkaan porukkaan? Että olinkin huijari, valeäiti?

Pohdinnat ovat sinänsä aika hullunkurisia, sillä mikään arjessa ei ole saanut oloa tuntumaan unenomaiselta (paitsi huonoista öistä johtuva väsymys). Olen mielestäni osannut tehdä moniakin asioita ja ainakin ottanut selvää ja opetellut. Hankalimpina aikoina ajatus siitä, että lapsi ei onneksi tiedä paremmasta on tavallaan helpottanut (voi raukkaa). En toisaalta jaksa yrittää olla enemmän kuin olen, ja olen aivan pokkana kysellyt ystäviltäni vinkkejä ja kokemuksia sekä tuonut esille omaa epävarmuutta esimerkiksi lapsen pukemisen tai oman mielen prosesseiden suhteen. Lyhyen empiirisen tutkimuksen perusteella olen tosin huomannut pari seikkaa. Moni sanoo olevansa myös epävarma, mutta silti kaikki muut ”vain tietävät”, kuinka toimia. Tai sitten heillä on ympärillä osaavaa ja neuvovaa tukiverkostoa. Sanotaan, että ”jokainen on epävarma”, mutta tutkimustulosteni valossa on näyttänyt siltä, että tällaisia yksilöitä on ollut hyvin harvassa. (Toisaalta myös unen määrä liittyy vahvasti edellä mainittuihin oloihin.)

Sinänsä tuo vanhempien kerho on tuonut myös eräänlaisen luvan olla väsynyt. Kyllähän nyt kaikki ymmärtävät, jos lapsi on nukkunut huonosti joko viime yön tai vuoden. Intensiivinen pikkulapsiarki on paljon helpommin selitettävissä kuin lapsettomuuden suru, joka myös väsytti ja kuormitti. Sitä ei vain voinut osoittaa millään konkreettisella. Tuntui jopa helpommalta vedota johonkin muuhun kuormittavaan asiaan. Miten muka selittää surevansa jotain ja väsyvänsä jostain, jota ei edes ollut? Se oli kuin vuoristorata, josta ei koskaan tiennyt, mitä seuraavan mutkan tai alamäen jälkeen tulee. Väsyttääkö vai ahdistaako? Vai onko nyt hetki keskittyä muuhun? Onko nyt kevyempi olo?

vaeltaja kävelee pitkospuilla

Mitä minä nyt olen?

”Kaikkien tietämä” vauva- ja pikkulapsiarjen kuormittavuus voisi olla omiaan lisäämään armollisuutta itseään kohtaan. On sellaista onneksi tapahtunutkin, mutta opeteltavaa on ollut siinäkin. Kun on tottunut tekemään, puuhaamaan, auttamaan, osallistumaan ja olemaan aktiivinen, niin mitä jää jäljelle, kun on kiinni vauvassa? Mikä on uusi roolini eri yhteyksissä?
Entä kuinka siedän sen, etten aina osaa tai pysty, ehdi tai jaksa? Kuinka sallia itselleen sen, että omat voimavarat eivät aina riitä kaikkeen etukäteen suunniteltuun?

Sitten se alkoi toden teolla. Kuvioihin tuli mukaan lelut, vaatteet, vaunut, vatsavaivat, imetysdieetit, kiinteiden aloittamiset, sormiruokailut, kasvatusajatukset, perhepeti, liikkumaan opettelut, aktiviteetit, harrastukset, kantoreput ja… lista on loputon. Mistä tietäisin, miten pitäisi toimia? Mikä olisi hyvä juuri meille? Entä jos en ollut samaa mieltä jonkun tahon kanssa? Mistä ja milloin hankkisin mitäkin? Ja mitä kaikkea todella pitäisi hankkia? Mikä oli liikaa? Liian vähän? Sopivaa, kehittävää, lämmintä, turvallista, lempeää, aktivoivaa, viihdyttävää, hyvää, ravitsevaa ja kokonaisvaltaisesti oikein? Antakaa meille vauvan käyttöopas!
”Teillä ei ole mitään hätää. Lapsihan tarvitsee vain ruokaa, rakkautta ja hoivaa, ja niitä hän todellakin saa teiltä,” rohkaisi ihana terveydenhoitaja. Naurahdin tosin hänelle, että rakkaus ei kuitenkaan lämmitä talvipakkasilla, jos en ole osannut hankkia hänelle riittävästi vaatteita.

Oman mielen arki on parhaimmillaan sitä, että pyrin iloitsemaan ja kehumaan itseäni onnistumisista, sillä liian usein soraäänet ja soimaaminen ovat olleet suurena enemmistönä ajatuksissani. Tavallaan se on myös vastapainoa lapsettomuusvuosien syytöksille. Koska koin hyvin pitkään, että lapsettomuus olisi ollut minusta johtumisen lisäksi myös omaa syytäni, on syytöksistä hellittämisessäkin mennyt aikaa. Mitä luultavammin myös vanhemmuus on omanlaistaan vuoristorataa, mutta huomaan menneiden vuosien pohdintojen ja ajatusten painavan lisätaakkana ajatuskiemuroiden vaunuissa. Synkimpinä ja kuormittavimpina aikoina on tullut itkettyä, että ei minun olisi varmaan pitänyt saada lasta, koska olen ”tällainen”. Enhän osaa edes huolehtia lapsestani!
Sitten taas helpompina aikoina osaan jäsennellä ajatuksiani paremmin, ja ajatella menneiden vuosien tuovan tietynlaisia kultahippusia lapsiperhe-arjen ylle. Keksin myös huomata jonkin arkisen onnistumisen, kuten pyykkien ripustamisen yhdessä. Kuiskaan lempeästi itselleni: ”Hyvä minä, hyvä äiti minä olen!”

Avainsanat:

Sinua voi kiinnostaa myös seuraavat artikkelit

Uutisia, joita vain muut saavat kertoa

Lue lisää