Näkökulma: Asennekasvatusta kovia arvoja vastaan

        Minna Wikström

         

         

         

         

         

         

         

         

         

        Keskustelin erään asiantuntijan kanssa erikoissairaanhoidon tulevaisuudesta valinnanvapauden ja meneillään olevan sote-uudistuksen näkökulmasta. Asiantuntija oli vakaasti sitä mieltä, että Suomella ei ole jatkossa varaa tukea sellaista erikoissairaanhoitoa, joka ei tähtää varsinaisten sairauksien hoitoon tai ehkäisemiseen. Tähän kategoriaan hän laski muun muassa hedelmöityshoidot.

        Perustelin hänelle hedelmöityshoitojen tärkeyttä sillä, että lapsettomuus ei ole vain sosiaalinen ongelma. Se on lääketieteellinen tila, joka vaatii hoitoa. Lisäksi perustelin hoitojen tärkeyttä lapsettomuuden aiheuttamilla lieveilmiöillä, jotka tulevat yhteiskunnalle kalliimmaksi kuin se, että niitä ennaltaehkäistäisiin yhteiskunnan varoin tuetuilla hedelmöityshoidoilla. Hänen vahva mielipiteensä oli, etteivät hedelmöityshoidot ole välttämättömiä ja ne tulisi jokaisen kustantaa itse. “Yhteiskunnalla ei ole varaa ihmisten itsekkäisiin lapsitoiveisiin nelikymppisenä”, hän sanoi.

        Selitin, että lapsettomuudesta kärsivät myös nuoret aikuiset, eikä julkinen terveydenhuolto tarjoa hedelmöityshoitoja 40 vuotta täyttäneille. He jo pääsääntöisesti joutuvat kustantamaan hoitonsa, Kela-korvauksia lukuunottamatta, itse. Kerroin myös, että hedelmällisyyden lasku ei ole pelkkä ikäkysymys, vaan tutkijoiden tunnustama kehityssuunta. Viimeisenä oljenkortena esitin laajasti jaetun huolen väestön ikäjakauman vääristymisestä. Asiantuntija kuitenkin torppasi näkemykseni sillä, että ikäryhmien pienenemiseen johtavat ongelmat ovat muualla. Odotin hänen perustelevan näkemystään sosiaalisilla ja perhepoliittisilla syillä, mutta hänen mielestään ongelma olikin nuorten asenteissa, ja siinä, että lapsia ryhdytään haikailemaan liian vanhana. Aivan kuin hän ei olisi kuunnellut, mitä juuri sanoin.

         

        Asenteelliset käsitykset lapsettomuudesta istuvat tiukassa

        Kuvailemani tilanne ei ole ainutkertainen. On työlästä ryhtyä muuttamaan pinttyneitä ja asenteellisia käsityksiä. Vastaavia ennakkoasenteita kuulee niin terveydenhuollon ammattilaisten kuin kenen tahansa kadunkulkijan puheissa. Poistuessani keskustelusta, mietin, ettei mikään perusteluni olisi kääntänyt tilannetta, koska vastapuoli ei ollut valmis kuuntelemaan, saati muuttamaan käsitystään. Kenties jonkun toisen sote-ammattilaisen mielen voisin kuitenkin muuttaa. Keskustelu nimittäin kirkasti oman sanomani tänään käynnistyvälle Simpukka-viikolle:

        Lapsettomat eivät ole yhteiskunnan ongelma, mutta ihmisten asenteet ovat.

        Tällä viikolla vietetään Simpukka-viikkoa, joka huipentuu Lapsettomien lauantaihin, jolloin ympäri Suomen järjestetään erilaisia tapahtumia Tyhjän sylin -messuista brunsseihin ja muihin kohtaamisiin. Tavoitteenamme on viikon aikana levittää mahdollisimman paljon tietoa lapsettomuudesta ja lapsettomuuden vaikutuksista yhteiskunnassa, perheissä ja yksilötasolla sekä ennen kaikkea murtaa tabuja. Olen vakuuttunut, että viikko on vuosi vuodelta lisännyt suomalaisten ymmärrystä ja helpottanut kohtaamisia lapsettomien kanssa. Silti kovin paljon on vielä tehtävää.

        Pelkkä tietoisuuden lisääminen ei riitä. Lapsettomuuden syyt ja seuraukset ovat siihen liian monisyiset. Erityisesti terveydenhuollossa ja yhteiskunnallisessa päätöksenteossa on tilaa myös asennekasvatukselle.

         

        Ristiriitaisistakin asioista on käytävä avointa keskustelua

        Suomessa jo yksi viidestä kohtaa tahatonta lapsettomuutta ja väestörakenteen epäsuhta jatkaa kasvuaan. Tulevaisuudessa kenties joka kolmas mies ja joka viides nainen jää kokonaan lapsettomaksi. Mitä suuremmat paineet yhteiskunnalla on säästää, sitä herkemmin säästöt kohdistuvat niihin, joita voi asenteellisesti syrjiä. Näissä tilanteissa kaikki perheet eivät ole yhdenvertaisessa asemassa. Samalla yhteiskunnan paine korjata väestörakennetta kasvaa ja sitä suurempi paine kohdistetaan nuoriin naisiin, joilta odotetaan yhtäältä yhtä ja toisaalta toista.

        Ristiriitaiset tavoitteet voimistavat asenteellisia käsityksiä, mikäli avoin dialogi jää uupumaan esimerkiksi rahasta puhuttaessa. Nykyistäkin järjestelmää on pystyttävä arvioimaan kriittisesti. Jos hedelmöityshoitojen korvattavuus on uhattuna, on ensin tutkittava vaihtoehdon eli lapsettomaksi jäämisen todelliset kustannukset yhteiskunnalle.

        Täytyy myös uskaltaa puhua asioista niiden oikeilla nimillä syyllistymättä. Naisen hedelmällisyys laskee jyrkästi 35 ikävuoden jälkeen. Samalla lapsettomuus koskettaa myös nuoria, niin sanotussa parhaassa hedelmällisessä iässä olevia. Iästä riippumatta lapsettomuuden kokemus aiheuttaa monelle syvän kriisin. Nämä asiat voivat olla itsestään selvyyksiä tahattomasta lapsettomuudesta kärsiville, mutta ei niinkään suurelle yleisölle. Kun mediassä leviävät uutiset julkisuuden henkilöistä, jotka saavat lapsia jopa yli 45-vuotiaina, usein kertomatta jää, että taustalla on kenties lapsettomuutta ja esimerkiksi lahjasukusoluhoitoja.

         

        Minna Wikström

        kirjoittaja on Lapsettomien yhdistys Simpukan puheenjohtaja

        Katso Minnan video siitä, miksi Simpukka-viikkoa ja Lapsettomien Lauantaita tarvitaan.

        Posted in:

        One Comment

        1. Asennekasvatusta kovia arvoja vastaan ja keskustelua tarvitaan molemmissa “leireissä”, eli niin “suuren yleilön” leirissä kuin lapsettomienkin “leirissä”. “Suuri yleisö” ei välttämättä ymmärrä lapsettomuuden tuskaa ja sen aiheuttamia vaikutuksia. Ja kaupan päälle saa niitä iki-ihania “tehän olette vielä nuoria” ja “lakatkaa stressaamasta” kommentteja. Ja tuo oletus, että lapsettomuudestä kärsivät ovat kaikki +40 vee “itsekkäitä” uranaisia… huh, huh… Toisaalta myös lapsettomuudesta itse kärsivä voi lapsen kaipuussaan mennä yli niiden rajojen, jotka ovat hyväksi sekä hänelle itselleen että mahdolliselle lapseen. Räikeimpänä esimerkkinä sijaissynnytys, jota jotkut tahot yrittävät ajaa Suomeen lapsen ja synnyttävän naisen eli äidin eduista piittaamatta. Lahjasukusoluhoidot ovat siellä eettisesti harmaalla alueella, mutta laillisia. Samaan aikaan Pride-koulutuksiin ei ole ollut jonoa ja tukiperheistä on huutava pula monella paikkakunnalla. Yleisestä ilmapiiristä lapsia kohtaan kertoo myös se, että keskustelupalstat tursuavat “tietoa”, että abortin täytyy olla järkevämpää kuin adoptioon antaminen, sillä perusteella että adoptioon antaminen on niin harvinaista… Nämä kaikki tapaukset kertovat aikuisen edusta ja näkökulmasta: veronmaksajan, omaa lasta haluavan, omaa lasta ei haluavan jne… Kuka puhuisi lapsen puolesta?