Oodi puolisolle

keltaisia kukkia ja kaksi punaiseksi maalattua retrosydäntä pöydällä

Tämä on itsekästä peliä, lapsen tekeminen. Vaikkei sen kuuluisi olla. Olen useamman kerran viitannut puolisooni kirjoittaessani, mutta mielestäni hän ei kuitenkaan ole saanut sitä kiitosta ja sitä kunniaa, jonka hän ansaitsisi.

Olemmeko me hormonihuurujen sokaisemat naiset kuinka usein pysähtyneet miettimään sitä, miten puolisomme tilanteet näkevät tai kokevat? Kollegabloggarilta olen oppinut useammankin asian tähän liittyen; kuinka puoliso usein voidaan unohtaa ja sivuuttaa lapsettomuushoitojen tuoksinassa. He ovat kuitenkin usein niitä, jotka näkevät tilanteen vielä selkeämmin kuin me itse. Heidän kehonsa ei ole tulvillaan sinne pistettyjä follikkeleita stimuloivia hormoneja, irtoamista jarruttavia hormoneja, irrotuspistoksen hormoneja. He katsovat vierestä tai halutessaan osallistuvat vatsanahkamme tökkimiseen. He katsovat vierestä ja lohduttavat, kun heidän rakkaimpaansa sattuu. He ovat ne, jotka pitävät meitä pystyssä, kun olemme peloissamme, itkemme, raivoamme tai menetämme toivomme. He keräävät palasemme uudelleen ja uudelleen, kun tuntuu, että tämän rankan matkan aikana palasia omasta sielusta on hukassa.

Kuka kannattelee heitä? En tiedä, olenko itsekään muistanut tarpeeksi usein kysyä puolisoltani, kuinka hän voi. Koen kuitenkin oloni siunatuksi, sillä olen saanut kulkea seitsemän vuotta rinnallani vahvin ja rehellisin ihminen. Häneen turvaan, kun maailma on liian synkkä käsiteltäväksi. Hänessä nimittäin paistaa aina aurinko.

Väestöliitto määrittelee toimivan parisuhteen seuraavasti: ”Mitä paremmin parisuhteessa elävät voivat toistensa kanssa, sitä paremmin myös he jaksavat ottaa vastaan ympäristössä tapahtuvia muutoksia”. Toivoisin, että meillä kaikilla tämän suuren elämänkriisin kohdalla olisi puoliso, joka kantaa meidät yli suurimpien karikoiden, mutta joita myös me voisimme parhaan kykymme mukaan tukea.

Joskus arjen keskellä suosittelen pysähtymään hetkeksi ja katsomaan omaa puolisoa, joka omissa ajatuksissaan touhuaa kodin askareita. Tällöin hän on aidoimmillaan ja juuri silloin ainakin omille kasvoilleni nousee suurin hymy. Kuinka paljon minä häntä rakastankaan! Me kaksikin riitämme ja olemme tarpeeksi, yhdessä.

Anna palautetta jutusta:

Tykkään
 
Hyödyllistä
 
Puhuttelevaa
 
Ikävää
 
En ymmärrä artikkelia
 

Avainsanat:

Sinua voi kiinnostaa myös seuraavat artikkelit

Meikäläinen

Lue lisää

Stop, kyselijät!

Lue lisää