Päätös (5/6)

kuvassa rakkauslukko kiinnitettynä siltaan

Ehdimme keskustella jatkosta paljonkin ennen julkisen puolen hoitojen päättymistä. Hoitojen eteneminen ei ole mitenkään nopeaa touhua ja meilläkin lapsen yrittämisen aloittamisen ja julkisen puolen hoitojen (3 x IUI + 3 x IVF) välillä ehti kulua peräti kuusi ja puoli vuotta. Keskusteluiden, pohtimisten ja googletteluiden jälkeen päätimme jatkaa hoitoja yksityisellä puolella ainakin yhden kierroksen verran lahjasoluilla. Oli aika käsitellä taas yksi uusi lapsettomuuden aspekti: vaimon geenien jääminen pois hoidoista.

Uskallan väittää, että munasolujen ja siten vaimon geenien korvaaminen ulkopuolisen henkilön soluilla ja geeneillä oli kovempi paikka minulle kuin vaimolle. Ajatus siitä, että mahdollisen onnistumisen myötä tulevasta lapsesta ei voisi löytää vaimon ulkoisia piirteitä oli raju, mutta ei missään vaiheessa kestämätön. Tässä vaiheessa olin jo vahvasti siirtynyt ajattelumalliin: Ei lapsen ulkoisella olemuksella ole mitään merkitystä. Merkitystä on vain sillä, saammeko täytettä niin kovin tyhjiin syleihimme. Vaikka IVF-hoidot olivat tarjonneet parin onnistumisen kautta jälleen pelkkiä pettymyksiä toisensa perään, oli odotukset lahjasoluhoitojen alkamisesta jälleen aivan omissa lukemissaan. Google-setä kertoi lahjasoluhoitojen onnistumisprosentin olevan tavallisia IVF-hoitoja parempi.

Lahjasoluhoito oli meille molemmille IVF-hoitoja helpompi: Kun vaimoon ei tarvinnut pumpata kaikkea sitä hormonimäärää munasolujen kasvattamiseksi, oli myös minun helpompi olla – kiitos vaimon hyvinvoinnin. Samanaikaisesti ajatukset olivat kuitenkin tietyllä tapaa eri taajuudella IVF-hoitoihin verrattuna, olimmehan tehneet päätöksen toisen geeneistä luopumisesta. Hurjimmillaan ajatukseni olivat tasoa: ”entä jos emme onnistu / entä jos onnistumme?” On se hullua, mitä kaikkea lapsettomuus tuokaan kokijansa mieleen.

Enkä voi olla mainitsematta lahjasoluhoitoihin pakollisena kuuluvia psykologikäyntejä, joihin suhtauduin todella epäilevästi, ellen suorastaan torjuvasti, jo ennen niissä käymistä. Tuntui todella, todella väärältä, että meitä ja meidän elämäämme, historiaamme ja perheitämme syynätään – kun samaan aikaan kuka tahansa siihen kykenevä voi tehdä lapsen mihin tahansa oloihin. Henkilökohtainen kokemukseni on se, että neljästä käytetystä tunnista koin hyödylliseksi 15–30 minuuttia käymistämme keskusteluista.

Vajaa vuosi lahjasoluhoitojen aloittamisen jälkeen viimeinenkin pakastealkionsiirto oli tehty. Toiveikkuudesta ja yrityksestä huolimatta emme saaneet koskaan aikaiseksi oikeaa plussaa ja alkavaa raskautta. Oli aika tehdä uusi päätös. Päätös hoitojen jatkamisen ja lopettamisen välillä. Se ei tulisi olemaan helppoa.

– Antti

Tämä kirjoitus jatkaa Miesten viikon blogikirjoitusten sarjaa, jossa kerrotaan tahattomasti lapsettoman Antin tarina. Julkaisemme päivittäin maanantaista lauantaihin yhden kirjoituksen Antin taipaleelta.

Avainsanat:

Sinua voi kiinnostaa myös seuraavat artikkelit

Mitä odottaa, kun et odota (1/6)

Lue lisää

Koe positiivisia ja negatiivisia putkihedelmöityksiä (4/6)

Lue lisää