Pelkään kuollakseni raskautta

henkilö haravoi

Mieleeni muistuivat vuoden takaiset traumat keskenmenosta ja menetyksestä. Miten voi olla mahdollista, että edellisestä raskauden alkamisesta oli kulunut lähes päivälleen vuosi?

”Olenko minä huono ihminen, kun niin kovasti haluan lapsen?”

Ovulaatioinduktiohoitojen aloittamisen jälkeen oloni oli levollisempi, olimme antaneet kohtalomme lääketieteen haltuun ja nyt keskityimme odottamaan tuloksia. Meidän ei auttanut muu kuin luottaa lääkäreihin ja lääketieteeseen lapsen saamiseksi, muuta keinoa emme edes osanneet kuvitella. Toivoa kuitenkin oli, kovastikin.

Valmistauduimme henkisesti inseminaatiohoitojen aloittamiseen ja kävin apteekissa hakemassa 100 kappaleen paketin letrozol-tabletteja. Omatuntoani soimasi, kun lehdissä kerrottiin letrozolien olevan loppumaisillaan apteekeista ja syöpäpotilaat ovat vaarassa jäädä ilman lääkkeitään. Olenko minä huono ihminen, kun niin kovasti haluan lapsen, että vien lääkkeet kipeämmin niitä tarvitsevilta?

”Déjà vu -ilmiö ja paniikkiviesti siskolle”

Odotin uuden kierron alkua aloittaakseni neljännen kierron ovulaatioinduktiohoitoja. Päivät kuluivat ja kalenterin mukaan uuden kierron olisi pitänyt jo alkaa. Olen aina syvästi inhonnut raskaustestien tekemistä niiden tuottamien pettymysten takia ja pitkitänkin testien tekoa aina niin pitkälle, että kuukautiset ovat varmasti myöhässä. Nyt ne olivat. Marraskuun lopulla eräänä sunnuntaina päätin kuitenkin tehdä testin, sillä olihan kierron aloitus jo kokonaiset kaksi päivää myöhässä. Mies haravoi pihalla (kyllä, marraskuussa ei ollut lunta) ja minä vaivihkaa tein raskaustestin. Positiivinen. Ja aivan kuten viime kerrallakin, vuosi sitten marraskuussa, lähetin ensimmäisenä siskolleni viestin, että apua. Todellinen déjà vu -ilmiö, marraskuu, salaa tehty testi ja kauhea paniikki. Siskon tuki oli tälläkin kertaa tarpeen.

Tein toisen testin heti perään, sillä en uskonut ensimmäistä. Voisiko meille oikeasti tulla lapsi, kaiken tämän jälkeen? Puin ulkotakin yövaatteiden päälle ja menin ulos etsimään miestäni. Ehdin sanoa vain ”Arvaa mitä?” ja sitten tulikin jo paniikki-itku. Mies kyllä arvasi. Pelko hiipi välittömästi tajuntaani, olin raskaana.

”Olisin selvinnyt helpommalla, jos raskaus olisi alkanut kuukautta aiemmin”

Soitin heti seuraavana maanantaina lapsettomuusklinikalle ja kerroin, että kolmas ovulaatioinduktio oli tuottanut tulosta. Varasimme ajan varhaisultraan ja odotimme muutamia viikkoja. Emme puhuneet mieheni kanssa raskaudesta, sillä mieleen muistui vuoden takaiset traumat keskenmenosta ja menetyksestä. Miten voi olla mahdollista, että edellisestä raskauden alkamisesta oli kulunut lähes päivälleen vuosi? Olisin selvinnyt helpommalla, jos raskaus olisi alkanut kuukautta aiemmin lokakuussa. Tai vaikka joulukuussa. Nyt odotin samoja viikkoja, samoja tuskallisia päiviä kuin tasan vuosi sitten.

Varhaisultrassa näkyi kuitenkin pieni ihme. Tai katkarapu, niin kuin kätilö ilmaisi. Ja syke. Sekin löytyi. Taisin itkeä, kun olin niin helpottunut.

”Hyvä, etten pyörtynyt onnesta”

Jouluaattona alkoi vuoto ja sitä myöten kauhea paniikki. Itkin koko joulun peiton alla varmana keskenmenosta. Varasimme ajan yksityiselle ultraan, aivan niin kuin vuosi sitten. Lähes samoilla viikoillakin. Lääkärin vastaanottohuoneessa itkin ja kerroin saaneeni keskenmenon. Rempseä lääkäri sanoi, että ensin tutkitaan ja sitten vasta kerrotaan tulokset. Makasin tutkimuspöydällä silmät kiinni ja yhtäkkiä lääkäri sanoi: ”Täällä on tosi vahva syke ja vauva vastaa viikkoja.”. Hyvä, etten pyörtynyt onnesta. Vuodon syytä ei kuitenkaan löydetty, mutta kohdusta se ei tullut, mikä on tietenkin hyvä asia. Lääkäri määräsi lepoa ja käski olla stressaamatta. Helpommin sanottu kuin tehty. Jos vuoto vielä jatkuisi, pitäisi mennä uudelleen tutkimuksiin.

Viikon ajan vuoto jatkui ja soitinkin pelokkaana neuvolaan ja päivystykseen. Meille annettiin aika ultraan reilun viikon päähän ja sitäkin aikaa odotin kauhulla, taas. Unettomia öitä, itkua ja kauheita painajaisia, tätäkö se raskaus on? Onneksi ultrassa kaikki oli hyvin ja vuodollekin löytyi syy, istukan reuna oli hieman vuotanut. Lääkäri kertoi sen kuitenkin olevan tavallista alkuraskauden aikana.

”Matkamme kohti lapsiarkea on alkanut”

Viikot kuluivat ja pääsimme edellisen raskauden päättymispäivän ylitse. Tämä oli itselleni todellinen helpotus, sillä olin laskenut päiviä ja lähes tuntejakin. Pääsimme seulontaultraan viikolla 12, jossa tutkittiin onko vauva kehittynyt normaalisti ja mitattiin niskaturvotus sekä katsottiin riskiluvut. Kaikki tulokset olivat näissäkin kokeissa ja ultrassa hyvin, joten aloimme pikkuhiljaa valmistautumaan ajatukseen, että meille tulee vihdoin vauva. Jos ja kun vauva syntyy, olemme odottaneet hänen tuloaan 3,5 vuotta. Matkamme kohti lapsiarkea oli siis alkanut, pelko sen sijaan ei tuntunut väistyvän.

Avainsanat:

Sinua voi kiinnostaa myös seuraavat artikkelit

Onnellisen odotuksen loppu

Lue lisää

Luulin, että lapsia saadaan tekemällä

Lue lisää