Raskauden taivas ja helvetti

Olen aina lukeutunut heihin, joille raskaus on ollut kirjaimellisesti työn ja tuskan takana. En siis osaa edes kuvitella muunlaista raskausaikaa kuin sen, mitä lapsettomuustaustainen kokee. Ja meille lapsettomuuskriisin kurissa kärvistelevillekin se on jokaiselle erilaista. Lähimmäksi sellaista auvoista mikä-tässä-nyt-voisi-mennä-pieleen-raskautta pääsin esikoiseni odotusaikana yli 15 vuotta sitten.

Se raskaus alkoi aivan puskista hoitojen sillä erää päätyttyä, mutta hormonien edelleen jyllätessä kehossani. Olin kai shokissa. Muistan ajatelleeni ensimmäiseen neuvolaan kävellessäni, että tämä homma ei todellakaan ole mun hallussa. Joku muu päättää miten nää hommat menee. Joten kaipa tämä joku muu sitten hoitaa tämän raskauden loppuun saakka. Sisääni astui ihmeellinen rauha. Jos tämä oli tarkoitettu menemään niin, että saan vauvan juuri kun olen siitä toiveesta kipuillen luopunut, ei kai se voi mennä kesken?

Sittenkin jotain vikaa

Eikä se kesken mennyt, päinvastoin. Olin kovaa vauhtia kasvamassa muhkeaksi norsuksi. Olin onnellinen. Aivan taivaassa. Kunnes menin rakenneultraan autuaan tietämättömänä siitä, että lapsenomaista uskoani voisi horjuttaa kukaan.

Mutta voi. Lääkäri ultrasi vatsaani loputtoman kauan ja mutisi. ”Ai hoidoilla saatu alkuun… Jaa.” Sitten hän oli hiljaa. Kauan. Kunnes räväytti valot päälle, rullasi tuolillaan pöytänsä ääreen ja murskasi minun käsitykseni inhimillisestä kohtelusta: ”Sillä on sydämessä jotain vikaa.”

Ei muuta. Millä sillä? Sinähän puhut lapsestani, ajattelin kauhuissani ja puin hätäisesti vaatteita päälleni. Lääkäri otti luurin käteensä, näppäili numeron ja kun tavoitti haluamansa henkilön, avasi sanaisen arkkunsa minun istuessani kyyneleet poskillani hänen vieressään: ”Moro, mikäs oli tasoitus eilen?” Kun golftulokset oli siinä herrojen välillä selvitetty, kertoi lääkäri lähettävänsä akuutin potilaan. Nyt.

Minä hermoilin itseni ulos huoneesta, kävelin täristen autolle ja ajoin synnytyspolille ylilääkärin syynättäväksi. Matkalla olin vain aivan pihalla, enkä varmasti ajokuntoinen.

Ei enää samanlainen taivas

Tutkimuksissa kävi lopulta ilmi, että vauvani sydän on vain vielä kehittymätön. Eikä siinä ollut mitään vikaa. Mitään. Mutta minussa jylläsi suuri suuttumus ultrannutta lääkäriä kohtaan. Sykkeitäni seurannut hoitaja käski minun levätä, etten käynnistä synnytystä itse liian aikaisin pelkästään raivoni voimalla.

Palasin taivaaseen, mutten enää samanlaiseen. Koskaan tuon episodin jälkeen en voinut luottaa odotukseen vaan raskaudesta tuli välttämätön paha, josta pitää selvitä saadakseen vauvan.

Kaikki on pienestä kiinni

Olen palannut tuohon muistoon jokaisessa raskaudessani tuon jälkeenkin. Ja muulloinkin. Ja usein se on johtanut miettimään miten pienestä kaikki on kiinni. Että naisen elimistö – ja miehenkin – toimii kuten se biologian tunneilla on opetettu. Että solutasolla kaikki on kunnossa. Että munasolu kypsyy ja irtoaa ja, että se vielä kohtaa oikeaan suuntaan uivia siittiöitä juuri oikeaan aikaan. Ja, että se olematon solurypäs kiinnittyy oikeaan paikkaan ja vielä jakautuukin kuten pitää.

Niin monelle lapsen/lasten saaminen on todella suuri ponnistus ja sanoisin, että se lähentelee saamisen sijaan tekemistä. Toinen poikani sai alkunsa kun esikoisen syntymästä oli kulunut reilut puolitoista vuotta. Ovulaation induktiolla ja sopivilla hormonikoktaileilla onnistuttiin hänet tekemään ja pidin sitä pienenä ihmeenä. Ehkä kroppani oli oppinut jotain tai jokin tähti vaan oli oivassa asennossa, tiedä häntä.

Toinen odotus oli vaikeampi kuin ensimmäinen ja koin todellista tunteiden ristiaallokkoa. Olin iloinen onnistumisesta ja samaan aikaan muiden vertaisteni puolesta pahoillani kun onnistuimme taas. Lapsettomuuden trauma kipuili minussa kovasti ja päätin jo raskausaikana, että nämä kaksi lasta, jos toisenkin syliini saan, ovat tarpeeksi. En jaksa tätä hormonimylläkkää, toistuvia pettymyksiä ja raskauden raskautta enää.

Mikään, siis mikään ei kuitenkaan valmistanut minua siihen, että olinkin tulossa kahden lapsen äidistä kolmen lapsen äidiksi. Tai siis neljän.

Avainsanat:

Sinua voi kiinnostaa myös seuraavat artikkelit

Erittäin henkilökohtainen kriisi

Lue lisää