Sadat jatkavat työssään – vain yksi lahjanantaja irtisanottu

Ikävöin. En vastaa tälläkään kertaa. Tiedän, että sydämeni särkyy taas. Pääsen kyllä antajaksi, mutten koskaan saajaksi.

Joulukortti postilaatikossa

Avaan postilaatikon ja näen sen heti. Siellä pilkottaa pienen kirjekuoren vasemman yläkulman reuna. Tuttu nimi. Toisen käsiala. Eksäni käsialaa. Olen pinovinani postia. Mainoslehtiä, tuossahan päivän lehti, laskuja, joulukortteja ja se kuori. Otan lehden. Sytytän kynttilät ja ihailen joulukuusen lämmintä valoa. Kylmä kuori ei jätä rauhaan. No, avaan sen sitten. En säästä tyhjän kortin välistä löytyvää hopeista pakettia jouluaattoon. Tämä päivä on jo pilalla.

Poika on jo teini. Ei tunne mua. Kaunis nuori miehenalku. Olisi ollut ihana tutustua sinuun. Tai tunsinhan minä sinut. Sinä et vaan sitä muista. Elämäsi ensimmäiset 7 vuotta. Kummipoikani. Olit vasta tulossa. Enää kuukausi sen jälkeen kun luin rakkausrunon eksäni häissä. Tulit sydämeeni. Olit kaunis valo.

Hiljaa kohti armahdusta

Eksä ei vastaa puhelimeen. Outoa. Yleensä soittaa kyllä takaisin. Onkohan jotain tapahtunut? Seuraavana päivänä saan tekstiviestin. Olet sairaalassa. Hengitys ei kulje. Ei syytä, totesi lääkäri. Paitsi, että meillä ei enää saa käydä, koska olihan se koirani, totesi eksäni. Onkohan mun vaatteissakin tappavaa hilsettä eksäni tutkiskeleva katse vihjailee. No en sentään saanut porttikieltoa kotiinne.

Sait sisaruksen, ja toisenkin. Kolmannen jälkeen koirani armahdettiin. Eksältä peritty astma oli nuoremmilla tuplasti pahempi. Ja nehän eivät olleet kodissani koskaan käyneet, eivätkä koiraani nähneet. Kuten et sinäkään. Eksäni naurahti, ”Olihan mullakin samat oireet nuorempana. Ei se sun syytä ollutkaan.” Djouki-djouki. Hiljaisuus. Ei niin, ajattelin hiljaa.

Lahjanantajat kerätty yhteen

Vuoden kolmannet synttärit. Vaihdan isoisäsi kanssa kuulumisia. ”Juu, oonhan minä ylpeä uudesta työpaikasta ja ylennyksestä. Mukavasti haastetta, vastasin hänelle. ”Miten teillä onnistuikaan projekti?” Toinen vieras tulee sisään tuore vauva sylissään. ”Pidä sinä UraNainen. OOOOiii kun se siellä viihtyy”, kuorossa huudahtavat.

Suljen heidät pois. Tunnen lämmön. Löydän katseen. Vauva kääntyy rintaa päin ja etsii. Tunnen kyyneleen silmäkulmassa. No niin. Nyt riittää! Annan vauvan pois. Käännyn kuuntelemaan miten eksän miehen veljen tyttöystävällä meneekään nykyään.

Kuulethan hiljaisen rakkauden?

Istun perjantai-iltana HopLopissa pillimehu edessäni. ”Mmm, onhan se selvää, että jos sinä saat pullon viiniä perjantaina niin lapset saa HopLopia.” Kuuntelen koulun vanhempainillasta raporttia. ”Mitä sulle kuuluu”, eksäni kysyy?

”No… ”, mumisen.

”Toi on muuten tosi hauska toi liukumäki. Annas mä näytän”, hän huikkaa tuoliltaan jo nousseena.

En tiedä olisinko HopLopissa kertonut vieläkään. Vuosi sitten saimme tiedon, ettemme saa ikinä omaa lasta. Vuosi oli kulunut eikä eksäni ollut koskaan kysynyt kuulumisiani. Ei ollut käynyt 7 vuoteen kotonani. Soittanut vain lapsenvahdiksi tai palvelusta pyytääkseen.

En minä ole elämässä jäljessä tai teille katkera. Ei syy ole sinussa tai sisaruksissasi. Olen sama ihminen, joka rakasti sinua aina. Sama mieli, sama sydän, ja samanlainen kuin ennen sinua. En minä silloinkaan vihannut lapsia. En edelleenkään. Varsinkaan sinua.

Ystäväni elämästä sain vain potkut. Sinun äidistä tuli ex-ystäväni.

Tiedän, etten vastaa tälläkään kertaa. Särkyy vain sydän uudelleen. Pääsen kyllä antajaksi, mutten koskaan saajaksi.

Avainsanat:

Sinua voi kiinnostaa myös seuraavat artikkelit

Uraohjuksesta uranaiseksi

Lue lisää

Luulin, että lapsia saadaan tekemällä

Lue lisää

Lopullisesti lapseton pari löysi elämäänsä uuden horisontin

Lue lisää