Vieraskynä: Suunnittelemattomuuksissaankin

Kivuliaat kuukautiset pitää vaan kestää. Luulin ja kuulin näin, kunnes eräänä syksyisenä päivänä vuonna 2013 työmatkani keskeytyi bussipysäkille, koska en pystynyt kivuiltani enää ajamaan. Vasta siinä vaiheessa uskaltauduin hakeutua lääkäriin, vaikka kivut olivat pahentuneet jo vuosia.

Ultraäänen ja oireiston perusteella minulta löytyi endometrioosi. Sain mukaani kolmen kuukauden satsin hormoneja ja ajan kontrolliin. Piti päättää mihin suuntaan lähdetään hormonikuurin jälkeen; jatketaanko hormoneilla vai yritetäänkö raskautua ja päätettiin yrittää.

Kontrollissa minulla oli vastassa eri lääkäri, joka iloisena puheli ettei näe enää pesäkkeitä ja toivotteli tervetulleeksi synnyttämään. Pidin tästä optimismista kiinni kynsin ja hampain aina siihen saakka, kunnes synnytykset sairaalasta lakkautettiin.

Hormonikuurin jälkeen kierto oli täysin sekaisin enkä ovuloinut lainkaan ja sain lähetteen labroihin. Prolaktiini eli maitohormoni huiteli missä sattuu ja sitä seurailtiin lähes vuosi, kunnes jouduin pään magneettikuvaukseen missä todettiin aivolisäkkeen hyvänlaatuinen kasvain. Tässä vaiheessa olimme yrittäneet lasta vuoden.

Muutettiin toiselle paikkakunnalle paremman tulevaisuuden toivossa ja mahdollisesti tulevia lapsettomuushoitoja ja synnytystä silmälläpitäen. Muutaman kuukauden päästä saimmekin lähetteen lapsettomuushoitoihin. Vuoden lopulla itkin pään kontrollikuvauksessa pelosta ja inhosta. Minä halusin vain lapsen ja olla äiti ja mihin olinkaan joutunut. Olin samaan aikaan etsimässä ja eksyksissä ja näin oli kulunut kaksi vuotta.

Kuusi kiertoa ovulaation induktioita, neljä hoitotaukoa, kaksi inseminaatiota, yksi psykiatrian hoitokontakti, yksi synnytystukihenkilönä toimiminen, yksi kummilapsi, yksi vesivahinko ja yksi plussa.

Plussasta kasvoi elämää ja raskaus oli vaikea. En uskaltanut valittaa, koska tätähän olin toivonut. Niskaturvotusta oli liikaa ja meitä peloteltiin keskenmenolla, pian löytyi vain yksi napavaltimo kahden sijasta ja vauva kääntyi pää alaspäin edellisenä yönä ennen kääntöyritystä. Synnytys ei ottanut alkaakseen ja lopulta käynnistyksestä huolimatta synnytys pysähtyi ja sykkeet romahti. Kiireellisen sektion myötä poika vietiin teholle ja minä jäin heräämöön. Mielessäni pyöri vain kuinka epäonnistunut olen, kun ensin en onnistunut raskautumaan enkä onnistunut synnyttämäänkään ja latasin kaiken toivoni imetykseen, mikä myös loppui ennen aikojaan.

Minusta ei tullutkaan täydellistä äitiä, vaikka olin opiskellut kolme vuotta. Opintopisteet pitäisi olla kasassa. Ei ollut vaaleanpunaisia laseja eikä vauvakuplaa, oli hermokipuja ja huonoja öitä. Olin vihainen ja pettynyt ja koin tunteistani syyllisyyttä, koska nyt minulla oli lapsi, jonka olin aina halunnut.

Kuukaudet vierivät ja hermokivut vähenivät, mieli alkoi kirkastua ja arki alkoi sujumaan. Sektiossa ei mainittu sanallakaan endometrioosia. Huomasin, että ystävän raskauden myötä tuttu kuume nousi taas esiin varjoista. Mutta uskallanko enää koskaan toivoa?

Lue lisää tekstejä tältä kirjoittajalta Suunnittelemattomuuksissaankin-blogista.

Tämä teksti jatkaa Simpukan Helmiä-blogin vieraskynäsarjaa, jossa lapsettomuusbloggarit jakavat tarinoitaan. Edellisen vieraskynän löydät täältä. Kirjoitatko blogia? Jos haluaisit kirjoittaa vieraskynällä, lähetä viesti Miikalle (miika at simpukka piste info).

Posted in: