Toisella kierroksella – Lapsenlapseton haluaa näkyä ja kuulua!

Naisolettu seisoo kalliolla oikea kylki kameraan päin ja katselee metsän kehystämää kesäistä järvimaisemaa.

Lapsenlapsettomuus on kokemus, joka ei juuri näy julkisessa keskustelussa. Tukea  ja ymmärrystä on vaikeaa löytää, ja tähän Silja Vepsänrepo haluaa saada muutosta. Lapsettomuuden “toisella kierroksella” Silja on valmis puhumaan, jotta muutkin voisivat saada tarvitsemaansa tukea. 

–Kapuan tänne, kun kaipaan ilmaa omille ajatuksilleni, Silja Vepsänrepo kertoo. Istumme korkealla kalliolla Porvoossa, Hamarin kylässä, joka on vanha veneenveistoyhdyskunta. Katsomme vehreitä Sahasaaria ja Haikoon selkää, jolla alkaa olla lämpimänä alkukesän päivänä veneitä ruuhkaksi asti. Näkymä on mieleenpainuva. Silja osoittaa kohti kylää, jossa huvilat ja talot loistavat kirjavina auringossa.

–Tuolla on talo, jonka ostimme vuonna 1994 mieheni kanssa. Remontoimme taloa meille ja tuleville yhteisille lapsillemme suurilla toiveilla varustettuina, Silja kertoo. Unelma ei koskaan toteutunut. Vuosien jälkeen suru on lieventynyt ja muuttanut muotoaan. –Nyt olen kuitenkin siinä tilanteessa, jossa ikätoverini saavat lapsenlapsia ja heidän aikansa kuluu ja keskustelut pyörivät lastenlasten ympärillä, Silja sanoo. –Nykyään minulta kysytään, joko minulla on lapsenlapsia tai kuinka monta. Olen lapsettomuuden toisella kierroksella.  

Vaikka lapsettomuudesta puhutaan nykyään avoimemmin kuin Siljan käydessä lapsettomuushoitoja läpi, vallitsee lapsenlapsettomuuden ympärillä hiljaisuus. Tähän Silja haluaa muutosta. –Toisella kierroksella puhuminen on huomattavasti helpompaa. Riipivät epäonnistumisen ja toivottomuuden tunteet eivät enää ole läsnä, Silja toteaa. Silti kipu viiltää välillä edelleen. 

Silja ja hänen miehensä myivät myöhemmin talon, jonka hahmon voi aavistaa alhaalla siintävässä kylässä. –En usko, että olimme koskaan onnellisia tuossa talossa. 

Lapsenlapseton rikkoo normia

Silja itse kasvoi maalla, jossa melkein kaikilla asui mummo tai vaari samassa pihapiirissä tai talossa. Sukupolvien väliset siteet ovat läsnä Siljan työssä muistisairaiden vanhusten parissa. –Agraariyhteiskunnassa, jossa nämä yhdeksänkymppiset ovat eläneet, kaikki sukupolvet elivät yhdessä ja pitivät toisistaan huolta. 

Monien huoli onkin se, kuka pitää huolta ja puolia, kun siihen ei enää itse pysty? –Vanhuksen huoneessa valokuvat tai niiden poissaolo kertovat paljon siitä, onko ihmisellä ollut muita ihmisiä lähellään ja mikä on hänelle tärkeää, Silja kertoo. –Vaikka lapsia olisikin, se ei takaa sitä, että ikääntynyt saa heiltä apua ja hoivaa, hän muistuttaa. 

Hoiva onkin vain yksi näkökulma lapsenlapsettomuuteen. Silja uskoo, että lapsenlapsettomuuden kipeys liittyy ennen kaikkea tyhjän sylin kokemukseen ja niihin merkityksiin, joita isovanhemmuuteen liitetään. Isovanhemmuudesta puhutaan julkisuudessa paljon, useimmiten valoisassa ja onnellisessa sävyssä. Isovanhemmuus on normi, jota lapsenlapsettomuus rikkoo.

Hiljaisuuden rikkomiseksi lapsenlapsettomien tarinoille on suuri tarve. –Minä haluan puhua, jotta tästä tulisi jaettu kokemus, ja jotta voisimme saada tarvitsemaamme tukea ja ymmärrystä, Silja kiteyttää. 

Kesäauringossa hymyilevä nainen istuu talon ulkoportailla polviinsa nojaten.

Sumun keskellä eletyt vuodet

Silja muistelee ajatelleensa jo lapsesta lähtien haluavansa joskus äidiksi. 

–Teini-iän angstissa tosin kapinoin ja päätin, etten koskaan hankkisi lapsia, hän naurahtaa.  

Silja tapasi puolisonsa ollessaan 20-vuotias. Hänen opintonsa olivat vielä kesken ja suhteen alku oli haastava erityisesti ikäeron vuoksi. Siljan puolisolla on lapsia, joiden yksinhuoltaja hän oli, eikä ympäristö aina katsonut parin yhteiseloa kovin suopeasti. Pari meni naimisiin kuuden vuoden kuluttua ja siinä vaiheessa toivoi jo kovasti yhteisiä lapsia. –Kun törmäsimme vaikeuksiin lasten saamisessa ja puolisollani oli kuitenkin lapsia, koin, että olemme erilaisessa asemassa, Silja kertoo. –Meillä on puolisoni kanssa hyvä suhde, mutta hän ei pysty silti koskaan ymmärtämään, miltä lapsettomaksi jääminen minusta tuntuu. 

Pari kävi läpi pitkät ja vaikeat lapsettomuushoidot. –Vaikenin ympäristölle täysin, koska asia oli minulle niin kipeä, Silja muistelee. –Elettiin aikaa, jolloin lapsettomuudesta ei juuri puhuttu. En muista tuota aikaa kovin tarkasti, sillä elin kuin sumussa. 

Lapsettomuushoidoissa tehtiin 7 alkionsiirtoa, joista yksikään ei onnistunut. –Kun yritin selittää myöhemmin asiaa ihmisille, kuvailin asiaa niin, että olen kuin kokenut seitsemän keskenmenoa. Eihän se niin ole, mutta siltä menetys tuntui, Silja kertoo. Lapsettomuus vaikutti myös ihmissuhteisiin ja ystäviä jäi matkan varrelle. Samaan aikaan sisko, monet ystävät ja myös puolison tyttäret saivat omia lapsia. –Olin ymmärrettävästi kateellinen ja katkera, ja miehelleni on varmasti ollut vaikeaa, kun meidän tilanteemme on varjostanut hänen onneaan lapsenlapsista. 

Lapsettomuusaktivisteja tarvitaan hiljaisuuden rikkomiseksi

Silja peräänkuuluttaa aktivismia, jotta lapsenlapsettomuus tulisi näkyvämmäksi. –Olen aina ollut hieman kapinallinen. Se saattaa kulkea perintönä, Silja hymyilee. Väitteen tukena on raju tositapaus: yksi Siljan esiäideistä, Astrid Reponen, osoitti mieltään ampumalla itsensä eduskuntatalossa. –Astrid katsoi, että Suomen hallitus teki liian lempeät rauhanehdot Neuvostoliiton kanssa. Siljan aktivismi ei tavoittele äärimmäisyyttä, mutta lapsettomien ja lapsenlapsettomien asemassa Silja näkee parannettavaa. 

Tärkeintä Siljan mukaan on vaikuttaa ihmisten tietoisuuteen ja ymmärrykseen siitä, mitä lapsettomuus on kokemuksena, ja että kokemus on kipeä myös niille, jotka eivät saa lapsenlapsia. –Edelleen liian monet kuvittelevat, että on sallittua kommentoida muiden lapsettomuutta. Möläytyksistä pitäisi jo päästä, Silja puuskahtaa. –Me ihmiset teemme liian helposti päätelmiä toisista. Minunkin kohdallani on usein kuviteltu, etten vain ole halunnut lapsia, koska miehelläni jo oli.

Toinen kierros on armollisempi

Lapsenlapsettomuus kokemuksena on Siljan mukaan osattomuutta: ihminen jää paitsi siitä, mikä on normi ja kaikkialla ympärillä. Osattomuus ilmenee myös odotuksissa, joita lapsetonta kohtaan kohdistetaan. Esimerkiksi yhdistystoiminnassa saatetaan  olettaa, että  lapseton pystyy aina venymään ja ottamaan vastuuta. –Eräs tuttavani otti koiran, jotta hänellä olisi rajaamiseen sellainen syy, jonka muutkin ymmärtävät, Silja muistelee. 

Silja muistuttaa, että yksi lukunsa keskustelussa ovat vielä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat lapsenlapsettomat. –En muista koskaan nähneeni julkisuudessa homomiehen puhuvan lapsenlasten kaipuusta. Nyt luulisi, että näille tarinoille olisi jo tilaa, Silja puuskahtaa. 

Tukea lapsenlapsettomuuteen Silja on löytänyt itse Simpukan kautta SYKE- ryhmästä. Ryhmän kautta löytyi myös ihminen, joka on samanikäinen ja samalta paikkakunnalta, ja josta on tullut tärkeä. 

Lasta Silja toivoi lopulta 16 vuotta. Pitkä odotus päättyi kohdunpoistoon. –Lapsettomuuden keskellä ihminen toivoo onnea tässä ja nyt. Hän odottaa sitä, että voi kertoa kumppanille raskaudesta, kokea ja jakaa nuo hetket, joita lapseton kaipaa ja menettää, Silja ajattelee. Toisella kierroksella, aikajänne on erilainen. –Toivoa ja mahdollisuutta ei enää ole. Se tekee kokemuksesta erilaisen. Ei helpon, mutta kenties armollisemman, Silja muotoilee.

Vinkki: Yksin ja kaksin elävien SYKE-ryhmä on tarkoitettu tahattomasti lapsettomille, joiden elämä jatkuu yksin tai kaksin. Lisätietoa: anniina@simpukka.info

Teksti ja kuvat: Johanna Repo

Juttu on julkaistu aiemmin Simpukka-lehdessä 03/2020.

Avainsanat:

Sinua voi kiinnostaa myös seuraavat artikkelit

Vertaistuki auttaa jaksamaan

Lue lisää

Tahaton lapsettomuus on #näkymätönsuru

Lue lisää