Tunteiden vuoristoradalla ilon kautta suruun

vuoristorata

Avaan kädet halaukseen. Lapsi on juuri saapunut hoitoon ja vanhemmat lähteneet omiin töihinsä. Ikävä näkyy lapsen silmistä ja halauksen jälkeen hän tulee syliin istumaan ja painaa päänsä rintaani. Muutamat kyyneleet kastelevat paitani ja sydäntä puristaa. Nämä ovat vielä niin pieniä.

Talven taikaa ja pieniä töppösiä

Omat ajatukset ottavat vallan ja siemaisen kuumaa kahvia hakien tasapainoa. Toinen lapsi saapuu hoitoon innoissaan. Hän tulee viereen ja kertoo innoissaan siitä mitä tekevät viikonloppuna. Hymyilen lapselle ja yritän näyttää innostuneelta ja kysyä juuri oikeat kysymykset, jotta hän tulisi kuulluksi ja nähdyksi. Osaisinko olla samanlainen omilleni? Osaisinko lohduttaa tai jakaa ne pienet innostuksen hetket?

Kyykin päiväkodin eteisessä kiskoen kurahousujen lahkeita kerta toisensa jälkeen kumisaappaiden päälle ja samalla muistuttaen hanskoista ja pipoista. Toisaalta se tuntui niin oikealta, mutta samaan aikaan kuitenkin jotenkin väärältä. Pieni kaipaus hiipii sydämeen saaden huokauksen nousemaan ilmoille. Keskityn kurahousujen lahkeisiin ja painan pään alas samalla kuin yritän kuitenkin hymyillä. Jaksaisinko yhtä kärsivällisesti kiskoa kurahousujen lahkeita, jos lapset olisivat omiani?

Katsomme hoitolasten kanssa innoissamme, kuinka sataa lunta. Lumisade saa lasten silmät tuikkimaan ja loistamaan. Muistan toki omasta lapsuudesta, kuinka joka vuosi lumisadetta odotettiin innoissaan, mutta nyt havahdun lumisateen tuomaan kaipaukseen. Saanko koskaan nähdä omien lasten innosta tuikkivia silmiä ja jakaa heidän kanssaan niitä riemun hetkiä?

Kaipauksen aalto

Työharjoittelu varhaiskasvatuksen opettajana nostaa tunteita pintaan. Kaipaus kulkee aaltoina. Se tulee yhtä nopeasti kuin menee ohikin. Hetken se saa minusta vallan, mutta se ei näy ulospäin. Katselen työkavereita ja ohjaajaani työskentelevän lasten kanssa ja tiedän, ettei minusta näy ulospäin se, kun kaipaus nousee pintaan. Se kätkeytyy sisimpään ja kerryttää pottia, jonka tiedän jossain vaiheessa purkautuvan kyyneleinä ulos.

Välillä mietin, onko tämä tarkoituksen mukaista itsensä kiduttamista hankkia pätevyydet, jotta voi hoitaa heitä, joita en ehkä itse tulisi koskaan saamaan. Onko tämä viimeinen keino tai mahdollisuus osoittaa itselleni, että elämäni voi olla täyttä myös ilman lapsia? Ajattelenko, että jos tästä selviän, selviän mistä vain? En oikeastaan tiedä. En tiedä miksi päivästä toiseen altistan itseni sille, että kaipaus voi nousta koska tahansa pintaan ja murentaa kaiken sen, minkä hartaasti yritän rakentaa.

Arjen pyöriminen saman kaavan mukaan vuodesta toiseen yhdeksän kuukauden syklin mukaan on turhauttavaa ja raskasta. Päätin ottaa ohjat omiin käsiini ja katkaista vuosien kierteen tietäen, ettei hetkeen kannata tikkujen tuloksia katsella, sillä ne eivät mitään uutta ja ihmeellistä tulisi näyttämään. Melkein kuusi vuotta samaa oravan pyörää siitä, kun lapselle annettiin lupa tulla: monta turhaa raskaustestiä ja pettymyksiä toinen toisensa perään. Jossain vaiheessa on pakko laskea unelmasta ja haaveesta irti ja tehdä asialle jotain.

Avainsanat:

Sinua voi kiinnostaa myös seuraavat artikkelit

Sukupolvien ketju

Lue lisää

Lapsettoman joulu: kokonaisena vai palasina?

Lue lisää