Uutisia, joita vain muut saavat kertoa

”Niin, ja kuuluu meille vähän muutakin,” tuttavani aloitti.
”Meille on tulossa toinen.”
Katselin saman ikäisten lastemme leikkejä ja tunsin tutun kivun ja surun iskevän.
”Otatko kahvia?”, sain kysyttyä.

Kului kuusi pitkää vuotta, joiden aikana kävimme mieheni kanssa melkoisen syvissä vesissä. Lapsi oli ollut molempien toive, ja sitä ei vain kuulunut, hoidoista ja kaikenlaisista poppakonsteista huolimatta. Teimme toki kivoja asioita elämässämme, saimme mukavia töitä, reissasimme, harrastimme ja tapasimme ystäviämme. Mutta lapsettomuuden surun verho varjosti lähes kaikkea. Suhtauduin hoitoihin sairaanhoitajamaisella asenteella; olihan mielenkiintoista seurata, kuinka erilaiset pistokset ja lääkeaineiden määrät vaikuttivat. Ehkä hain tuolla etäisyyttä asiaan, yritin suojella itseäni. Lopulta oli aika siirtyä järeämpiin keinoihin, koeputkihedelmöitykseen.
”No, tuleepa sekin kokeiltua,” olin puuskahtanut kyyneleitä pidätellen.
Ja sitten eräänä päivänä istuin kotimatkalla bussissa, minä ja juuri siirretty Vauvanitu.
Raskausaika oli henkisesti kuitenkin rankka. En voinut ymmärtää, mitä oli tapahtumassa, ja lopulta olin täysin vakuuttunut, että jos vauva ei synny liian aikaisin tai jotain ole pielessä, niin kaikki vain laantuu ja häviää. Tulee laskettu aika, seuraava kuukausi ja joulu. Mitään vauvaa ei ollut tulossakaan. En uskaltanut luottaa, että vauva olisi totta.
Kunnes sitten eräänä marraskuisena iltana saimme vihdoin tuon kauan kaivatun lapsen syliimme.
Itkin kiitollisena hänestä, jonka menettämistä olin tunnemyrskyissäni niin valtavasti pelännyt.

En kaunistele taustamme vuoksi sitä, etteikö vauvavuosi olisi ollut rankka, mutta niin rakas. Olen nauttinut ja iloinnut monesta asiasta, vaikka väsymys ja itkuinen vauva ovat olleet raju yhdistelmä. Oman pään kanssa on täytynyt myös järjestellä paljon. Täydellistä äitiä ei olekaan, tiedän sen, mutta armottomuus on ollut aika ajoin melko ankaraa itseäni kohtaan. Joskus olen jopa ajatellut, että ei ole ollut ihmekään, että juuri minulle ei ole suotu lasta, kun olen ”tällainen”.

Eihän se tapahdu uudelleen?

Epäilykseni osuivat oikeaan ajatellessani, että lapsettomuussuru ei tule tytön myötä hälvenemään. Hän oli neljän viikon ikäinen, kun ilmoitin haaveellisena miehelleni toivovani lasta. Mies katsoi minua huvittuneena ja kysyi osoittaen sylissäni nukkuvaa tytärtämme, että olenkohan sattumoisin unohtanut jotain. Myöhemmin saatoin saada hyväntahtoisia naurahduksia ja kommentteja vauvakuumeen tulevan hellittämään lähikuukausien aikana. Niin ei ole käynyt.
Tyttö tuli puolenvuoden ikään, samaan, jonka ikäinen minä olin ollut äitini alkaessa odottaa veljeäni. Pieni toivo nosti päätään, vaikka en kuitenkaan uskaltanut luottaa vartalooni. Mitään ei tapahtunut.
Sain rauhoitettua mieleni ajattelemalla, että ainakaan ensimmäisen vuoden aikana ei vielä tarvise tapahtua mitään. Keskityin kaikkeen siihen uuteen, ihanaan, jännittävään ja jopa hämmentävään, jota vauvan kanssa sai kohdata. Silti liiankin tutut suru ja pelko häilyivät taustalla. Pelko surun syövereihin joutumisesta. Pelko kaiken koetun toistumisesta.

Olihan noita vauvauutisia ollut vuoden aikana, enkä ollut niihin pientä haikeutta lukuunottamatta reagoinut muuten kuin vilpittömällä onnellisuudella toisten puolesta. Mutta kuullessani tästä tuttavasta, jolla oli tyttöni ikäinen lapsi, tunsin sen vyöryvän taas. Suru, kipu, murhe, pettymys itseen. Sain pidettyä itseni koossa ja pian jo juttelimme tilanteesta; kyllä se oikeasti kiinnosti ja iloitsin hänen kanssaan.
Mutta meni pari päivää oudon väsymyksen vallassa. Tuntui, että nyt aivan varmasti kaikki tutut ja tuntemattomat, joilla on saman ikäinen lapsi, ovat jo toisella kierroksella.
Lopulta jäljelle jäisimme vain me.
Suunnittelemaan lapsettomuuspolille hakeutumista.

Kun jotain tuntuu puuttuvan

Ei lapsettomuussuru poistu sillä, että täyttää elämänsä työllä, kaikenlaisella menolla, reissaamisella, ystävillä, koiralla tai liikunnalla. Ei edes sillä, että saa lapsen, kalleimman maailmassa, mitenkään häntä vähättelemättä. Ehkä suru on jotain sellaista, joka liittyy oman kropan toimimattomuuteen, elämän täyteyden saavuttamattomuuteen vai siihen vain, että elämänsä on haaveillut ja toivonut olevan jossain vaiheessa perhe-elämää sen kaikessa rakkaudessa, kaaoksessa, ilossa ja eri vaiheissa? Ehkä se liittyy elämän arvoihin? Kaiken tämän hetkisen ilon keskellä suren kuitenkin sitä, pakkaanko pikkuruisia vaatteita ja vaunujen koppaosaa talteen aivan turhaan. Laitanko suotta kaikkea talteen uudelle tulokkaalle? Saanko enää ikinä kokea raskauden ihmettä, synnyttämistä, vauvavuotta? Yritän työntää ajatuksia vielä syrjään, keskittyä tähän touhukkaaseen 1-vuotiaaseen ja elämäämme. Se on tällä hetkellä on juuri sitä, mistä olemme molemmat aina haaveilleet, univelkoineen, huonoine muistineen, kaaoksineen, muutoksineen ja opetteluineen. Se on myös riemun kiljahduksia, hataria askeleita, aurinkoisia hymyjä ja perheen yhteisiä hetkiä (tämä oli mieheni lisäystoive 😉 ). Onnellisuutta, jollaisesta ei voinut etukäteen tietää.

Avainsanat:

Sinua voi kiinnostaa myös seuraavat artikkelit