Vieraskynä: Mitään kaunistelematta

Lapsettomuutemme on ollut osa meidän elämää siitä lähtien kun olemme tavanneet puolisoni kanssa vuonna 2012. Vuonna 2014 aloitimme lapsettomuuden kanssa elämisen osana arkeamme, kun kävimme ensimmäistä kertaa kyselemässä, että mitähän mätää on meneillään kun lasta ei kuulu. 2014 saimme ensimmäisiä hoitovaihtoehtoja, jotka eivät minulle kuitenkaan sopineet. 2015 saimme tietää rakkautemme tuloksesta, tyttärestämme Ilonasta ja samana vuonna pari kuukautta myöhemmin saimme taakaksemme surun, menetimme lapsemme. Sen jälkeen emme jaksaneet edes harkita hoitoja – aika kului ja näin ollen hoitoja lähdimme harkitsemaan uudelleen vuonna 2017 ja nyt olemme tässä, vuotta myöhemmin lapsettomuushoitojen parissa.

Miltä se lapsettomuus sitten tuntuu? On yleisin kysymys niiltä, jotka eivät sitä koe muuten kuin viereltä seuraamalla. Lapsettomuus tuntuu lähinnä tyhjältä. Koen ajoittain itseni hyvin riittämättömäksi, kun en voi kropalleni ja sen oikuille (PCOS) mitään. Se tuottaa paljon negatiivisia ajatuksia; etten pysty toimimaan kuin normaalin naisen kuuluisi – “tuottamaan jälkeläisiä”.

Mitä ajatuksia alkaneet hoidot ovat saaneet aikaan? Tätä kysymystä olen itseltäni kysellyt, saamatta siihen vastausta. Olen onnellinen, että hoidot ovat kohdallamme käynnistyneet usean vuoden pyyntöjen jälkeen. En osaa olla odottavainen minkään suhteen – lähinnä yritän olla ajattelematta juuri mitään.

Miten ulkopuoliset ovat reagoineet lapsettomuuteenne? Moni on sanonut suoraan, etteivät osaa kuvitella miltä tämä kaikki meistä tuntuu. Ymmärrämme sen, ei lapsettomuutta voi ymmärtää jollei sitä itse koe. Eikä mekään lapsettomina osata tätä edes kuvailla, pukea sanoiksi muuta kuin kertomalla aiheesta. Tunteet ovat lähinnä myllerryksiä, iloa, onnea, pettymystä ja surua.

Mitä on tähän mennessä tehty? Aukkarin, (josta viime postauksessa kerroin) jälkeen aloitimme Letrozol-hoidon ja se on nyt mennyt niinkuin on pitänytkin – folliikkeleita syntyi useita, mutta yksi niistä oli suurentunut ja vastasi tämän viikon maanantaina juuri oikeaa mittaa kuukautiskiertoani nähden.

Miten olet saanut painonhallinnan kuriin? Syötkö jotenkin tietyllä tavalla? Tästäkin on kyselty – paljon. Enkä ihmettele, olen muuttunut ulkoisesti hurjasti. Myönnän, että olen kierrellyt tämän kanssa, puhunut ympäripyöreitä, heittänyt leikiksi tai jättänyt kertomatta. Mutta en ole jollain tapaa ollut tämän ulkoisen muutokseni kanssa sinut, vaan näen itseni edelleen samankokoisena mitä olin -40 kg sitten. Minulle on tehty viime vuoden puolella leikkaus, johon päädyttiin pitkään jatkuneiden rakenteellisesta viasta johtuvien selkäsärkyjen myötä, mutta myös avuksi lapsettomuuteemme. Tuon leikkauksen myötä elämäni on muuttunut hurjasti; syön useita aterioita päivässä, pieninä annoksina, liikun säännöllisesti, jaksan ja voin paremmin kokonaisvaltaisesti.

Miten hoidot etenee? Tällä hetkellä olen siis syönyt yhden kerran Letrozolia kiertopäivinä 3-7. Jollei tässä kierrossa tule raskautta, niin syön vielä Letrozoleja. Letrozoleja syön 4 kiertoa putkeen mikäli raskaus ei toteudu. Jollei näistä kierroista ns. tapahdu mitään, olen yhteydessä lapsettomuuspolille ja sitten mietitään jatkoa, mikä olisi seuraava hoitokeino. Kävin tämän viikon maanantaina sisätutkimuksissa ja siellä näytti lupaavalta – folliikkeleja siis oli syntynyt, joista yksi oli hyvän kokoinen. Lääkärin sanoin: “Laittakaa peitto heilumaan parin päivän välein”.

Muita omia kokemuksia/tuntemuksia? Musta tuntuu, että lapsettomuus on asiana se jota joko vähätellään tai varotaan – ainakin omassa lähipiirissä. Ei ajatella miltä lapsettomasta tuntuu.

Ystäväpiirissämme on monia ihmisiä joilla on jo lapsia – osa heistä “hierovat naamaamme” lapsiensa kehitystä, kuulumisia, kuinka paskaa on kun ei saa enään nukutuksi toisin kuin ennen lapsia. Sitten ystävistämme löytyy myös ihmisiä joilla on jo lapsia – mutta eivät puhu mistään mitään, etteivät loukkaisi meitä.

Mutta puhun nyt suuni puhtaaksi omasta puolestani, puolisollani saa ja varmasti onkin tästä erilainen mielipide, mutta tässä on minun: nämä molemmat piirteet loukkaavat minua lapsettomana.

Unettomuus ei tietenkään ole kiva asia, mutta ihan oikeasti, mä antaisin tällä hetkellä ihan mitä tahansa, että saisin kokea unettomuuden oman lapsen eteen. Haluan myös saada kokea sen, kun rinnat on täynnä lapselle tarkoitettua ravintoa, vaikka ne ylivuotaisivatkin ajoittain. Ja kaiken muun ns. negatiivisen.

Ja sitten tämä toinen ääripää:

Siinä missä haluan kuulla ystävieni onnesta, pettymyksistä niin yhtälailla tahdon kuulla heidän lapsistaan. Heidän lapsensa ovat osa heitä ja haluan tietää mitä ystävieni elämässä tapahtuu.

Halusin nämä tunteeni nyt tuoda näin julki, sillä ilmaisen itseäni paremmin kirjoittaen kuin suoraan kasvotusten puhuen. Mutta jos joku haluaa tästä kanssani enemmän keskustella, pitää tulla sitten keskustelemaan.

Tarkoituksenani ei ollut pahoittaa kenenkään tunteita tai muuta – halusin kerrankin vain olla aidon oikeasti suora ja sanoa miltä just nyt tuntuu.

Mitään kaunistelematta.

Lue lisää tekstejä tältä kirjoittajalta Kaikesta huolimatta tässä -blogista.

Tämä teksti jatkaa Simpukan Helmiä-blogin vieraskynäsarjaa, jossa lapsettomuusbloggarit jakavat tarinoitaan. Edellisen vieraskynän löydät täältä. Kirjoitatko blogia? Jos haluaisit kirjoittaa vieraskynällä, lähetä viesti Miikalle (miika at simpukka piste info).

Posted in:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.