Vieraskynä: Pitkä matka kotiin

Oli vuosi 2011, kun lääkäri kertoi mun sairastavan PCO:ta. Sanoi vielä, että en välttämättä koskaan tuu saamaan lapsia. Samaisena vuonna tapasin mun elämäni rakkauden. Miehen, joka osoitti mulle että mä kelpaan juuri tälläisenä kuin olen. Meidän suhde eteni nopeasti rakkauteen. Kihlauduttiin alle 2kk yhdessä olon jälkeen, ennen kuin 3kk yhdessä täyttyi asuttiin ensimmäisessä yhteisessä asunnossa.

Ei koskaan varsinaisesti puhuttu koska olisi oikea aika lapsille. Saa tulla kun on tullakseen, jos on tullakseen asenteella oltiin molemmat. Tammikuussa 2013, tarkalleen ottaen 4.1.2013 tein positiivisen raskaustestin. Oltiin juuri kannettu viimeiset tavarat meidän juuri ostamaan omakotitaloon. Siinä ne oli, kaksi kirkuvan punaista viivaa.

Käytiin neuvolassa ja ehdittiin haaveilla jo vaunuistakin. Mietittiin kumman luonteen hän enimmäkseen perii ja kuinka paljon on tukkaa. Kaikki tuo tuli kolinalla alas, kun 11.2 aloin kesken yövuoroni vuotamaan verta. Mä muistan tuon päivän kuin eilisen. Päivystyspolilla haisi viina ja tupakka. Mun teki pahaa. “Täällä ei ikävä kyllä ole elämää”.

Siinä ne sanat oli. Sanat, joita pelkäsin enemmän kuin mitään. Olin aina halunnut tulla äidiksi. Musta tuntui, että mun elämältä vietiin tarkoitus.

Me saatiin lupa alkaa yrittämään heti uudestaan, kun tuntuu siltä. Pyh. Eihän me aikaisempaakaan raskautta yritetty, se oli vaan iloinen ja erittäin toivottu yllätys.

Kaiken kaikkiaan yritettiin melkein neljä vuotta ilman, että mitään tapahtui. Kesällä 2017 halusin selvittää asiaa perinpohjaisesti. Varasin ajan lääkärille, jossa määrättiin testejä niin minulle kuin miehellekkin. Tulokset yllätti. Vuosia oltiin luultu mun olevan syy siihen, että mitään ei tapahdu.

“Atsoospermia”. Mun miehellä ei ollut ainuttakaan siittiötä. Punnittiin erinäisiä vaihtoehtoja ja tehtiin lisää tutkimuksia. Otettiin verta ja ravattiin lääkärillä. Pohdittiin tulevaisuutta – sitä miten tästä jatkaa eteenpäin ja miten meidän suhde kestää. Jokatapauksessa ero ei ollut missään vaiheessa vaihtoehto, yhdessä ollaan tässä tilanteessa ja yhdessä päästään tästä jollain keinolla eteenpäin. Jossain vaiheessa meille kummallekkin oli melko selvää, että hoitoihin me ei lähdetä, oli tilanne mikä tahansa. Päätös oli hyvä ja jollakin tavalla myös helppo. Kun viimeiset tulokset tulivat ja kävi ilmi, että mitään ei ole enää tehtävissä ja jokainen kivi on käännetty, tippui hartioilta viidentuhannen kilon paino.

Meille ei koskaan yhteistä biologista lasta tule. Jossain vaiheessa se tuntui kamalalta ajatukselta, mutta ei enää. Meidän päätös on adoptio. Tällä hetkellä asiat junnaa vähän paikallaan, mutta yritetään edetä niin pian kun mahdollista. Halutaan yhteinen lapsi, keino vain on vähän eri. Mulle henkilökohtaisesti äidiksi tuleminen ei tarvitse biologisuutta. Vanhemmaksi tuleminen on kasvattajuutta, rajoja ja ääretön määrä rakkautta. Voit antaa rajattomasti rakkautta jollekkin, vaikka et olisikkaan odottanut 9kk, kasvattanut vatsaa, kärsinyt närästyksestä ja kokenut niitä ihania pieniä pötkuja, jotka joskus potkii sua kylkiluiden väliin niin että sattuu. Musta tulee äiti, meistä tulee perhe. Joskus.

Pitkä matka kotiin -blogi

Tämä teksti aloittaa Simpukan Helmiä-blogin vieraskynä-sarjan, jossa lapsettomuusbloggarit jakavat tarinoitaan. Kirjoitatko blogia? Jos haluaisit kirjoittaa vieraskynällä, lähetä viesti Miikalle (miika at simpukka piste info).

Posted in:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.