Vieraskynä: Tähdenlentoja vain

Nuorena ajattelin, etten koskaan halua lapsia, mutta mieleni muuttui kun tapasin silloisen mieheni. Ehdimme yrittää lasta reilu kolme vuotta, loputtoman pitkät reilu kolme vuotta, mutta mitään ei tapahtunut. Kävimme tutkimuksissa, mutta kummastakaan ei löytynyt mitään syytä eikä selitystä. Jonkun hormonikuurin sain, mutta sen kummempiin hoitoihin emme lähteneet, kun sitten erosimmekin.

Ne reilu kolme vuotta jäytivät sisintä todella pahasti, mutta samalla ehdin jo tottua ajatukseen etten raskaudu. Siinä missä aiemmin toisten vauvauutiset olivat tuntuneet pahalta, ne eivät enää hätkäyttäneet. Ajattelin päässeeni henkisesti siihen tilaan, jonka järjellä toki olin aina tiennyt, ettei toisten raskaudet ja lapset ole minulta mitään pois. Se ei tarkoittanut sitä, ettenkö olisi halunnut lasta, mutta minussa oli alkanut joku hiljaisen hyväksynnän kausi, ettei niitä lapsia ehkä koskaan tulisi.

Kun tapasin nykyisen mieheni, olimme hyvin pian valmiita antamaan vauvalle luvan tulla jos on tullakseen. Toisaalta tuntui, että onpa hurjaa alkaa yrittämään raskautumista niin pian uudessa suhteessa, mutta koska kokemukseni kertoi, etten raskaudu tuosta noin vain, ei nopeus minua hirvittänyt. Toisaalta olin todella toiveikas, että ehkä uuden kumppanin kanssa tärppääkin pian.

Meni reilu vuosi, eikä mitään tapahtunut. Menimme tutkimuksiin ja jälleen oli sama vastaus, että kummastakaan ei löytynyt mitään syytä eikä selitystä. Se mitä tutkimuksissa löytyi, oli minulla munasarjakysta, mutta siitä ei pitänyt olla minkäänlaista haittaa raskautumisen suhteen tai muutenkaan. Se todennäköisesti häviäisi itsekseen, eikä sille tarvinut tehdä mitään.

Puolitoista vuotta myöhemmin sylimme oli edelleen tyhjä, mutta alavatsani alkoi kipuilemaan kystan puolelta. Hakeuduin tutkimuksiin ja kystan todettiin kasvaneen, joten se olisi syytä leikata pois. Pääsin leikkaukseen, jonka aikana havaittiin myös endometrioosikasvustoa. Kysta ja endometrioosi leikattiin pois ja munajohtimet huuhdeltiin.

Kaksi kuukautta leikkauksen jälkeen, yhteensä noin seitsemän vuoden toivottomuuden jälkeen, olinkin raskaana! Ihan tuosta noin vain, ilman mitään sen kummempia yrittämisiä, ilman ovulaation metsästämistä, ilman mitään apua. Ehkä se kysta ei sitten ollutkaan niin haitaton, tai ehkä syy oli vasta leikkauksessa havaittu endometrioosi. Ihan sama, pääasia että nyt viimein saisimme vauvan.

Mutta syli pysyi tyhjänä. Raskauden huomattiin keskeytyneen varhaisultrassa. Olin sitä kyllä aavistellutkin, koska raskausoireeni loppuivat yhtäkkiä, eikä minulla enää muutenkaan ollut raskaana oleva olo. Jouduin tekemään lääkkeellisen tyhjennyksen.

Keskenmeno oli musertava, mutta se loi myös toivoa, sillä nyt tiesimme että raskautumiseni on ylipäätään mahdollista. Uusi raskaus alkoikin vain pari kuukautta keskenmenon jälkeen. Tätä raskautta varjosti pelko heti alusta alkaen, eikä sitä helpottanut lainkaan se, että jälleen raskausoireeni loppuivat kuin seinään. Menimme jälleen varhaisultraan, jossa lääkäri katseli monitoria pitkään ja hartaasti. Myös se pitkä ja hiljainen katselu vahvisti käsitystäni siitä, ettei tämäkään raskaus ole jatkumassa. Kuitenkin yllätykseksemme lääkäri sanoi ensimmäisenä jotain aivan muuta kuin osasin odottaa. Hän sanoi, että siellä on kaksoset tulossa. Sekunnin ehdimme olemaan hämmentyneitä ja onnellisia, kunnes lääkäri jatkoi, että sykettä ei ole ja alkiot vastaavat varhaisempia viikkoja kuin olisi pitänyt. Niin murskautui jälleen unelma perheestä.

Kahdessa keskenmenossa olimme menettäneet jo kolme vauvanalkua. Kun taas muutamaa kuukautta myöhemmin raskaustesti näytti positiivista, ajatukset olivat sekavat. Pelotti enemmän kuin edellisellä kerralla, mutta silti halusi uskoa, ettei meillä voisi olla niin huono tuuri, että tulisi kolmaskin keskenmeno. Mutta niin se vain tuli. Ja tähän päivään mennessä on tullut jo neljäskin. Kaikki neljä keskenmenoa tapahtuivat varhaisilla viikoilla ja kaikki ovat olleet puolentoista vuoden sisään. Minulla on myös taipumus monikkoraskauksiin, sillä neljästä raskaudesta kolme on ollut kaksosalkuisia.

Viimeisestä keskenmenosta on nyt kulunut kolmisen kuukautta. Tunteet, jotka olivat odotettavissakin, suru ja pettymys, ovat jo hieman haalenneet. Se mikä on ollut minulle uusi ja yllättäväkin tunne, on turtumus. Se kun ei jaksa tuntea oikein mitään. Tyhjyys. Aivan kuin osa minusta olisi jo luovuttanut, tai ainakin alistunut siihen ajatukseen, että pysymme lapsettomina.

Jatko siis pelottaa. Ajatus uudesta raskaudesta pelottaa, koska riskinä on menetys. Mutta toisessa vaakakupissa painaa mahdollisuus onnistumiseen. Mahdollisuus siihen täyttymykseen, mitä tässä on vuosien ajan toivottu ja odotettu, pieni tuhiseva nyytti, jota kukaan ei voisi viedä pois. Koskaan ei voi ennalta tietää kumpaan suuntaan vaaka kallistuu, pitää vain uskaltaa.

Jenny

Seuraa Jennyn blogia täällä.

Tämä teksti jatkaa Simpukan Helmiä-blogin vieraskynäsarjaa, jossa lapsettomuusbloggarit jakavat tarinoitaan. Edellisen vieraskynän löydät täältä. Kirjoitatko blogia? Jos haluaisit kirjoittaa vieraskynällä, lähetä viesti Miikalle (miika at simpukka piste info).

Posted in: