Yksikään tie ei vie Strömsöön

Sisältövaroitus: synnytyskertomus, ahdistava synnytys, synnytysväkivalta, mielenterveys, imetyskuva

Kirjoitus jatkaa aiemmin avattua lapsettomuustaipaletta, josta voit lukea lisää täältä.

Lapsella oli vatsassa ollessaan vain yksi napavaltimo, joten raskautta seurattiin tiuhaan tahtiin sairaalalla. Lasketun ajan lähestyessä suunniteltiin synnytys käynnistettäväksi ennen kahden viikon ylimenon rajapyykkiä.

Viikko lasketun ajan jälkeen kiivettiin bussiin ja huristeltiin sairaalalle. Synnytystä käynnisteltiin noin 12 tuntia, kunnes lapsivedet lopulta menivät. Vedet alkoivat muuttumaan nopeasti vihreäksi, mutta sain penisilliiniä ensimmäistä kertaa vasta 18 tuntia vesien menon jälkeen. Tällä välillä olin ehtinyt käydä jo kerran ammeessa helpottamassa kipujani.

Lapsen sydänäänet romahtivat ja minulle tehtiin sisätutkimus kivuista huolimatta niin, että minua pideltiin paikoillaan useamman hoitajan voimin ja siirryttiin sen jälkeen ryminällä saliin. Synnytys ei edennyt, mutta kivut eskaloituivat. Kun 30 tuntia lapsivesien menosta oli kulunut, olin saanut jo kaikki mahdolliset kivunlievitykset, myös pelkäämäni selkäydinpuudutteen epiduraalin, enkä kokemut olevani enää tässä maailmassa. Lapsen sydänäänet romahtivat taas ja lapsen päästä otetun mikroverinäytteen mukaan hän oli kovassa ahdingossa, joten lääkäri päätti olla katsomatta tilannetta enää pidempään ja päädyttiin tekemään kiireellinen sektio.

Pelkäsin nyt menettäväni kauan kaivatun lapseni, mutta myös toisen selkäydinpuudutteen laittoa, sillä oli spinaalipuudutteen laiton vuoro. Olin tilanteessa jossa epiduraalin lisääminen ei olisi vaikuttanut tarpeeksi nopeasti tarvittavan leikkauksen aloitukseen nähden, joten toisenlainen puudute oli välttämätön. Kun minut spinaalin laiton jälkeen käännettiin selälleni leikkauspöydälle ja aloitettiin valmistelemaan sektiota, muistan katsoneeni suoraan ylöspäin ja yrittäneeni pysyä järjissäni. Yläpuolellani näin leikkaussalivalon, joka sammuksissa ollessaan heijasti kuvajaisen vatsanseudustani. Pelkäsin joutuvani katsomaan kun minua leikataan, sillä eteeni asennetun sermin takana oli toinenkin valo ja se valo oli kohdistettu vatsanseutuuni. Näkisinkö tulevan lapseni ensimmäisen kerran heijastuksena lampusta?

Yritin kohdistaa katsettani mihin tahansa muualle ja saada hoitohenkilökunnan huomioimaan sammuksissa olevan valaisimen. Muistan pyytäneeni useita kertoja, että en joutuisi katsomaan, mutta olen miettinyt jälkeenpäin että olenko ollut jo niin sekaisin kivusta ja pelosta, että puhuminen on jäänyt ajatuksen tasolle, sillä minua ei tunnuttu huomioitavan. Muistan paineen tunteen vatsalla sekä jonkinlaista vetämista ja nykimistä, sekä järkyttävän kylmyyden ja tärinän. Lasta oltiin ilmeisesti tulossa näyttämään minulle syntymänsä jälkeen, mutta koska olimme sopineet että tällaisessa tilanteessa puoliso ottaa lapsen siksi aikaa kun leikkaus hoidetaan loppuun. Tahdoin keskittyä täysillä lapseen enkä samalla huolehtia leikkausta. Tutustuisin lapseeni heti kun ymmärtäisin ympärillä olevasta maailmasta jotakin.

Meille syntyi täyden kympin lapsi, vaikka apgarpisteet kertoivat täysin muuta ja vietimme ensimmäisen viikon vastasyntyneiden teho-osastolla. Kotiin päästyämme ja lapsen toisesta elinviikosta selvittyämme se iski: Nyt olimme puolisoni kanssa vanhemmat. Minä olin äiti, ja sitten minä itkin.

Itkin vielä melkein vuoden. Riittämättömyyttä, väsymystä, omaa epätäydellisyyttäni. Itkin sitä ajatusta, että kaikki eivät laske sektiota synnyttämiseksi. Sanoin pitkään, että ”lapseni syntyi” enkä ”synnytin”, koska luulin kai jollain liskotasolla niin itsekin. Poistuin monista vauvaryhmistä, sillä en osannut olla vertaamatta itseäni muihin äiteihin ja ahdistuin lisää. En tiennyt mistä löytäisin äitiyteen vertaistukea ilman, että kokisin olevani huonompi kuin kaikki muut. Olinhan opiskellut äitiyttä jo monta vuotta omaa lasta toivoessani. Ensin tarvitsin apua raskauden aikaansaamiseksi, sitten kehoni ei tehnyt yhteistyötä jotta lapsi syntyisi alateitse ja lopulta imetyskin loppui ennen kuin olisin ollut valmis. Itsevarmuuteni lakkasi olemasta. Olin vain huono ja kaikinpuolin epäonnistunut äiti enkä nähnyt itsessäni mitään muuta.

Kun äitiys alkoi, kadotin itseni. Mistä muut ovat äitiyden oppineet?

Avainsanat:

Sinua voi kiinnostaa myös seuraavat artikkelit

Matkalla lapselliseksi

Lue lisää

Uutisia, joita vain muut saavat kertoa

Lue lisää

Isänpäivä!

Lue lisää